Ensimmäisen aallon naisliikkeestä toisen aallon feminismiin

Naisten tasa-arvoisempaa asemaa ajava feministinen liike aktivoitui kansainvälisesti 1960–1970-luvuilla. Sitä alettiin pian kutsua toisen aallon feminismiksi. Feministit halusivat termin käytöllä tuoda esiin, että naisasia ei ollut vain 1960-luvun ilmiö, vaan että sillä oli paljon pidempi historia.

1800-luvulla naiset olivat alkaneet vaatia itselleen samoja oikeuksia kuin miehillä, esimerkiksi oikeutta kouluttautua ja äänioikeutta. Toisaalta huomautettiin, että 1960-luvun feminismi edusti uudenlaista, ”toisen aallon” feminismiä verrattuna ”ensimmäisen aallon” naisliikkeeseen.

Käyn tässä blogitekstissä läpi, millaisia olivat suomalaiset 1900-luvun alkupuolen naisliikkeet ja miten ne ajoivat tavoitteitaan juuri naistenlehtien kautta.  

Naistenlehti toi naisten äänen yhteiskunnalliseen keskusteluun

Suomen ensimmäinen naisasiajärjestö Suomen Naisyhdistys, Finland’s Kvinnoförbundet perustettiin vuonna 1884. Sen tunnetuimmat jäsenet olivat kirjailija Minna Canth (1844–1897) ja professori Lucina Hagman (1853–1946). Yhdistys vaati naisille oikeutta ansiotyöhön ja kouluttautumiseen sekä äänioikeutta. Tärkeitä olivat myös raittius- ja siveellisyyskysymykset, mikä tarkoitti alkoholin käytön, kaksinaismoralismin ja prostituution vastustamista. Suomen Naisyhdistys perusti vuonna 1889 äänenkannattajikseen kaksi lehteä, suomenkielisen Koti ja Yhteiskunta -lehden ja ruotsinkielisen aikakausjulkaisun Hemmet och Samhället.

Näitä lehtiä voidaan pitää Suomen ensimmäisinä varsinaisina naistenlehtinä. Hemmet och Samhället lakkautettiin jo vuonna 1894, mutta Koti ja Yhteiskunta -lehti ilmestyi aina vuoteen 1911 asti. Naistenlehti alkoi ilmestyä Suomessa siis naisasialehden muodossa.

Koti ja Yhteiskunta -lehti ei kuitenkaan keskittynyt vain naisasian käsittelyyn. Se julkaisi myös esimerkiksi muotipalstaa. Lehden historiaan perehtynyt mediatutkija Maija Töyry onkin määritellyt lehden olleen naisasialehden ja kaupallisen naistenlehden yhdistelmä.

Journalismin historiassa Koti ja Yhteiskunta -lehdellä on merkittävä asema. Se tuli luoneeksi mallin, jota useat suomalaiset naistenlehdet edelleen edustavat: niissä on sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa journalismia että kevyempää sisältöä kuten muotisivuja, ruokareseptejä, neuvoja kotitalouden hoitoon sekä novelleja ja jatkokertomuksia.

Poliittiset puolueet naistenlehtien julkaisijoina

Naisasialiikkeen tausta oli 1800-luvun kansalaisyhteiskunnan muodostamisessa. Aikakauteen sisältyi monia poliittisia jännitteitä, sillä suomalaista poliittista eliittiä – naisasialiike mukaan lukien – jakoi niin kielikysymys kuin suhde Venäjään. Suomi kuului autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan aina vuoteen 1917 saakka.

Fennomaanit ajoivat suomen kielen aseman virallistamista ja vahvistamista, svekomaanit puolustivat ruotsin kielen asemaa. 1800–1900-lukujen vaihteessa niin sanotun sortokauden aikana Venäjän keisarikunta pyrki venäläistämään Suomea. Nuorsuomalaiset vastustivat venäläistämistoimia, vanhasuomalaiset katsoivat paremmaksi myöntyä niihin.

Kielellisten ja puoluepoliittisten erimielisyyksien vuoksi naisyhdistyksestä erosi joukko nuoria naisia, jotka perustivat vuonna 1892 Naisasialiitto Unionin. Unionin perustajäsenistä 20 % oli miehiä, eli naiskysymys sai myös miehiä taakseen.

Unioni alkoi vuonna 1895 julkaista ruotsinkielistä Nutid-lehteä. Vuonna 1905 se perusti myös suomenkielisen Naisten Ääni -lehden, jonka julkaiseminen siirtyi pian Suomalaiselle Naisliitolle. Liitto oli perustettu vuonna 1906 tukemaan erityisesti Nuorsuomalaisten puolueen naisten toimintaa sekä edistämään naisten puoluepoliittista vaikuttamista.

Naisasialiikkeen tavoitteena ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saavutettiin vuonna 1906. Naisasianaisille oli kuitenkin iso pettymys, että ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 tuli valituksi vain 19 naista, joista nuorsuomalaisia oli vain kaksi. Suomalainen Naisliitto otti tavoitteekseen valistaa suomalaisnaisia naisten aseman parantamiseen liittyvistä kysymyksistä ja kannustaa heitä äänestämään eduskuntaan naisia. Päämäärän toteuttamisessa erityisesti Naisten Ääni -lehdellä oli tärkeä rooli.

Naisten Ääni pysyi koko julkaisemisensa ajan eli vuoteen 1949 asti tiukasti naisasialehtenä eikä käsitellyt muotia tai muita viihteellisempiä aiheita. Se päinvastoin kritisoi voimakkaasti naisten muotilehtiä siitä, että ne kahlehtivat lukijoitaan muotiorjuuteen ja turhamaisuuteen.

Työväen naisliike porvarillisen naisasialiikkeen haastajana

Feminismin vaiheisiin perehtynyt historiankirjoitus tunnisti aluksi naisasialiikkeeksi vain edellä mainitut järjestöt, joita on kutsuttu myös porvarilliseksi naisasialiikkeeksi. Porvarillisten naisasiajärjestöjen mielestä naisasiaan ei saanut kytkeä puoluepolitiikkaa eikä työväenliikkeen tavoitteita, jotka koskivat myös miehiä.

Työväenluokan naisten ei siis olisi pitänyt ajaa naisten asemaa työväenyhdistysten ja niiden naisosastojen kautta, vaan heitä kannustettiin liittymään naisasiaa ajaneisiin porvarisyhdistyksiin. Työväenluokan naisten näkökulmasta taas porvarillisen naisasialiikkeen vaatimus naisten oikeudesta palkkatyöhön oli vieras, koska heidän oli välttämätöntä käydä töissä.

Työväenliikkeen omat naisjärjestöt on jätetty feministisen liikkeen ulkopuolelle niin aikalaistulkinoissa kuin pitkään myös historiantutkimuksessakin.

Käytännössä Suomen Naisyhdistys, Naisasialiitto Unioni ja Suomalainen Naisliitto olivat monin tavoin kytköksissä aikakauden porvarillisiin puolueisiin, eli Vanha- ja Nuorsuomalaiseen puolueeseen, Kansalliseen Kokoomukseen ja Edistyspuolueeseen. Kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui, useat porvarillisten naisasiayhdistysten aktiivijäsenet asettuivat ehdolle näiden puolueiden listoilta ja ajoivat niiden poliittista ohjelmaa.

Porvarilliset naisasiajärjestöt vaativat naisten äänioikeutta mutta ne ajoivat aluksi sitä vain itselleen, eli ylempien luokkien naisille. Naisasialiitto Unioni alkoi vaatia yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vasta sen jälkeen, kun työväen naisliikkeen aktiivi Miina Sillanpää (1866–1952) oli sitä Unionissa vuonna 1904 ehdottanut.

Työläisnaisten liitto perustettiin vuonna 1900, ja se teki aluksi yhteistyötä Naisyhdistyksen ja Unionin kanssa. Tämän vuoksi Sillanpää oli tärkeässä asemassa muotoilemassa Unionin kantaa äänioikeuteen. Miina Sillanpäästä tuli myöhemmin kansanedustaja ja ensimmäinen suomalainen naisministeri.

Työväen naisliikkeen ja porvarillisten naisasianaisten tiet erosivat pian äänioikeuskeskustelun jälkeen. Työläisnaisten liitto vaihtoi vuonna 1906 nimekseen Sosialidemokraattinen naisliitto. Se ajoi työväennaisten asiaa ja painotti, että heidän asemaansa vaikuttivat sekä sukupuoli että työväenluokkaan kuuluminen.

Työväen naisliike oli useissa kysymyksissä eri mieltä kuin porvarillinen naisasialiike. Ensin mainittu vaati esimerkiksi raskaana olevien naisten yötyön kieltämistä vedoten heidän terveyteensä. Porvarillinen naisliike vastusti ehdotusta, koska se pelkäsi naisten työnteon rajoittamisen raskauden varjolla johtavan siihen, että kaikki naisten työnteko kielletään.

Eduskunnassa naiskansanedustajat ajoivat naisten asiaa kuitenkin yhdessä. Sosiaalipoliittiset kysymykset ja huoli lasten ja äitien asemasta yhdistivät eri puolueiden naisia. Naiskansanedustajat ajoivat yhdessä esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia, joka tuli voimaan 1929. Uuden lain ansiosta aviomiehet eivät enää olleet vaimojensa edusmiehiä, vaan naimisissa olevat naiset saivat käydä ansiotyössä, olla omien lastensa huoltajia ja päättää omista asioistaan ja omaisuudestaan.

Kilpailu naislukijoista – Toveritar työläisnaisten asialla

Työväen naisliike julkaisi aluksi Työläisnainen -sanomalehteä. 1920-luvulla työväenliike oli jakautunut sosialidemokraattiseen ja kommunistiseen puolueeseen. Sosialidemokraattisen naisliiton omaksi lehdeksi perustettiin vuonna 1922 Toveritar (myöhemmin Tulevaisuus).

Naistenlehtikentällä Toveritar määritteli itsensä ajan suosituimman naistenlehden Kotilieden kilpailijaksi. Sosialidemokraattinen naisliitto näki, että Toverittaren tehtävänä oli sekä välittää tietoa naisliiton tavoitteista että kilpailla lukijoista Kotilieden kanssa. Lehdessä huomautettiin, että ”jokaisen täytynee myöntää, että esim. ’Kotilieden’ talousohjeet ja muotikirjeet ovat hyvin useat paljon, niin valitettavan paljon yläpuolella meidän työläisnaisten toteuttamismahdollisuuksia!” (Toveritar 5/1925.)

Toverittaren näkökulmasta Kotiliesi siis yllytti lukijoitaan liialliseen kuluttamiseen, mistä kaupallisia naistenlehtiä on aina moitittu. 1930-luvulla Toverittaren taitto muuttui kuitenkin ilmavammaksi ja sisältö alkoi muotipalstoineen muistuttaa yhä enemmän kaupallista aikakauslehteä kuin puoluelehteä.

Taustalla ei ollut pelkästään halu saada lehdelle lisää tuloja lisääntyneiden tilausmaksujen ja mainostulojen kautta. 1930-luvulla sosialidemokraattinen naisliitto teki politiikassaan suunnanmuutoksen ja alkoi myötäillä porvarillisten naisjärjestöjen ja puolueiden ajatusta siitä, että äitiys ja perheenemännän rooli ovat naisen tärkeimmät tehtävät. Näin ollen työläisnaisten katsottiin tarvitsevan enemmän neuvoja kodinhoitoon kuin työelämän ongelmien ratkaisemiseen.

Kotiliesi perheenemäntien asialla

Kotiliesi määritellään usein Suomen ensimmäiseksi naistenlehdeksi, mutta kuten edellä olen tuonut esiin, Suomessa oli perustettu jo aiemmin useita naisille suunnattuja julkaisuja. Kotiliesi ei myöskään ollut Suomen ensimmäinen nykyaikainen kaupallinen naistenlehti, sillä sellaisia, tosin hyvin lyhytikäisiksi jääneitä naistenlehtiä Suomessa ilmestyi jo 1800-luvulla.

Suomen ensimmäinen nykyaikainen kaupallinen naistenlehti näki päivänvalon vuonna 1921. Tuolloin perustettiin kirjailija Helmi Krohnin (1871–1967) päätoimittama ja Edistysseurojen Kustannuksen julkaisema Naisten Lehti. Lehti ilmestyi tosin vain yhden vuoden ajan.

Vuonna 1922 perustetun Kotilieden esikuvina olivat ulkomaiset kaupalliset naistenlehdet, kuten ruotsalainen Husmodern ja amerikkalainen Good Housekeeping. Kotiliedessä käsiteltiin kotitalouden hoitoa, lastenkasvatusta, terveydenhoitoa, käsitöitä ja pukeutumista sekä julkaistiin jatkokertomuksia.

Lehden taustalla vaikutti kuitenkin voimakkaasti edellä esitelty porvarillinen naisasialiike. Kotilieden toimituskuntaan kuuluivat 1920–1930-luvuilla naisasialiikkeen aktiivit Hedvid Gebhard (1867–1961) ja Mandi Hannula (1880–1952), jotka olivat myös kansanedustajia, sekä Laura Harmaja (1881–1954), joka oli kotitaloustieteen asiantuntija. Lehden sivuilla seurattiin aktiivisesti naisliikkeen tavoitteiden etenemistä, kuten avioliitolain uudistamista.

Kotiliesi osallistui keskeisellä tavalla porvarillisten naisjärjestöjen edustaman naisihanteen muotoiluun. Porvarillisten naisjärjestöjen mielestä naisen tärkein tehtävä oli äitiys. Äidin roolista rakennettiin yhteiskunnallisesti aktiivinen rooli. Nainen ei ollut ”vain” kotiäiti, vaan perheenemäntä, joka vastasi lasten kasvatuksesta ja kodin sivistyksestä ja siten koko yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Moderni perheenäiti ja yhteiskunnallinen äitiys naistenlehdissä

Kotilieden edustamassa perheajattelussa perheenemäntä oli kotitalouden johtaja, joka hallitsi modernin kotitaloustieteen periaatteet: hän omaksui terveellisen, ravitsevan ja taloudellisen ruoanlaiton periaatteet, ymmärsi hygienian merkityksen terveydenhoidossa ja kodin siivouksessa, osasi valmistaa vaatteet koko perheelle ja oli vastuullinen kuluttaja. Lisäksi hän jatkuvasti sivisti itseään esimerkiksi lasten kasvatusta ja naisten asemaa koskevissa kysymyksissä.

Näitä samoja teemoja käsitteli myös Emäntälehti, joka oli vuonna 1899 perustetun marttajärjestön julkaisu. Nykynäkökulmasta voisi ajatella, että naisasialiike ja martat olivat tavoitteiltaan kaukana toisistaan, mutta marttajärjestö oli Naisasialiitto Unionin perustama järjestö. Historiantutkija Irma Sulkunen on selittänyt Unionin ja marttojen suhdetta huomauttamalla, että porvarillinen naisasialiike katsoi naisen aseman ja yhteiskunnallisen roolin riippuvan naisen yhteiskuntaluokasta.

Tässä mallissa yläluokan naisille oli varattu johtotehtävät kansanedustajina ja muissa korkeissa viroissa. Keskiluokan naisten tehtävänä oli toimia aktiivisesti hyväntekeväisyys- ja kansansivistysjärjestöissä kuten martoissa. Työväen ja maalaisnaisten tuli keskittyä perheenemännän tehtäviin eikä käydä töissä kodin ulkopuolella. Työväen naisliike ei tätä mallia kuitenkaan hyväksynyt, mikä aiheutti erimielisyyksiä työväenliikkeen ja porvarillisen naisasialiikkeen välille.  

Yhteiskunnallisen äitiyden asialla oli myös Lotta Svärd -järjestön Lotta Svärd -lehti, joka perustettiin 1920-luvun lopulla. Järjestö suhtautui kielteisesti työväenliikkeeseen, mutta viimeistään 1940-luvulla se alkoi hyväksyä jäsenikseen myös työväenluokan naisia.  

Eeva ja Hopeapeili – Modernit naiset muotilehdissä

Kotilieden levikki nousi 1920-luvulla nopeasti, mutta vasta 1930-luvulla muut kaupalliset kustantajat alkoivat kilpailla naisten huomiosta perustamalla Kauneudenhoitolehden (1931), Oma Koti -lehden (1932), Eevan (1933) ja Hopeapeilin (1936). Ne erottuivat Kotiliedestä suuntaamalla sisältönsä moderneille kaupunkilaisnaisille eikä maalais- ja perheenemännille.

Kodinsiivouksen, ruoanlaiton ja lastenkasvatuksen sijaan uusissa naistenlehdissä käsiteltiin muotia, kauneudenhoitoa, kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria. Lehtien kohderyhmänä olivat ne naiset, jotka eivät tarvinneet säästövinkkejä ruoanlaittoon tai vaatehuoltoon. Esimerkiksi Eeva ei olettanut lukijoidensa tekevän vaatteita itse vaan hankkivan ne muotisalongeista.

Feministisen kulutuskritiikin näkökulmasta näitä lehtiä pidettiin pinnallisina, koska niissä ei seurattu naisasian etenemistä vaan Pariisin muodin uusimpia tuulia. Toisaalta sisältönsä kautta kaupalliset naistenlehdet loivat kuvaa nykynaisesta itsenäisenä naisena, joka kouluttautuu, tekee uraa, harrastaa ja kuluttaa ilman perheenemännän velvollisuuksia ja huolia – tai tekee näitä kaikkia äitinä olemisen rinnalla.

Kaupallisten naistenlehtien esittelemä hyvätuloinen ja itsenäinen naiskuva ei vastannut suomalaisnaisten enemmistön arkipäivää. Lehdet tarjosivat lukijoilleen kuitenkin nykyaikaisen, emansipoituneen roolimallin, joka erosi Kotilieden perheenemännän roolin keskittyvästä ja perheensä puolesta uhrautuvasta äitihahmosta.

Puoluelehdet muotilehtinä

Muotiin, kulttuuriin ja kuluttamiseen keskittyvää naiskuvaa suomalaisella naistenlehtikentällä edustivat myös Suomen Nainen (per. 1913) ja Astra (per. 1919). Ne eivät kuitenkaan olleet kaupallisten kustantajien julkaisemia lehtiä, vaan Kokoomuspuoleen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen naisjärjestöjen omia aikakausjulkaisuja. Käytännössä Suomen Nainen oli Suomen Naisyhdistyksen Koti ja Yhteiskunta -lehden jatkaja, ja Astra oli ruotsinkielisten naisasianaisten Nutid-lehden seuraaja.  

Naisten ääni- ja vaalioikeuden saavuttamisen jälkeen Suomen Naisyhdistyksen aktiivit alkoivat toimia Suomalaisen Puolueen (myöhemmin Kokoomuspuolueen) kautta. Naisasialiitto Unionin ruotsinkieliset jäsenet taas vaikuttivat Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa (RKP). Vuonna 1913 perustetun Suomen Naisen taustalla toimivat siis samat naiset kuin pari vuotta aiemmin lakkautetussa Koti ja Yhteiskunta -lehdessä. Vuonna 1919 perustettu Astra oli virallisesti RKP:n naisjärjestön lehti, mitä Nutid oli ollut vain epävirallisesti.

Suomen Nainen ja Astra olivat aluksi sisällöltään samantyyppisiä kuin edeltäjänsä, mutta 1920-luvulta lähtien ne alkoivat antaa yhä enemmän palstatilaa muodille ja muulle kevyemmälle sisällölle. 1930-luvulla ne olivat sisällöltään jo hyvin samantyyppisiä kuin kaupalliset naistenlehdet Eeva ja Hopeapeili. Puoluepoliittisten tavoitteiden ja naisten aseman parantamisen sijaan lehdet antoivat palstatilaa esimerkiksi suomalaisille muotisalongeille ja tekstiiliteollisuudelle.

Naisasiasta feminismiin – Mikä muuttui?

Naistenlehdet ovat jääneet mediahistorian tutkimuksessa katveeseen, vaikka ne ovat toimineet naisliikkeiden tärkeinä äänenkannattajina. Ne ovat tuoneet naisten äänet yhteiskunnalliseen keskusteluun ja osoittaneet, että sukupuolella on ollut tässäkin suhteessa merkitystä. Naisten elämää koskevat kysymykset ovat yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Naistenlehdet ovat itsessään olleet myös kannanotto sen puolesta, että naiset ovat yhteiskunnallinen ryhmä, jolle kannattaa kohdentaa heitä kiinnostavaa sisältöä.

Naistenlehtiä lukemalla suomalaisen naisliikkeen monipuolisuus ja ajalliset muutokset tulevat hyvin esille. Naistenlehtinimikkeitä on ollut runsaasti, koska naisten välillä on ollut eroja erityisesti luokka-asemassa. Naisten aseman ajaneiden liikkeiden taustalla on ollut useita erilaisia, myös vastakkaisia tavoitteita. Lehdet ovat myös tarjonneet monille naisille työtä toimittajina tai avustajina.

1900-luvun alussa ilmestyneistä naistenlehdistä hämmästyttävän moni ilmestyi vielä 1960–1970-luvuillakin. Osaa julkaistaan yhä edelleen, esimerkkeinä Kotiliesi, Eeva, Suomen Nainen ja Astra. Emäntälehden nimi on vaihtunut muotoon Martat. Hopeapeili yhdistyi 1970-luvun alussa vuonna 1963 perustetun Anna -lehden kanssa. Toveritar-lehti vaihtoi 1940-luvulla nimensä Tulevaisuudeksi, jota julkaistiin 1970-luvulle asti.

Naisten asialla -hankkeessamme keskeinen tutkimuskysymys on, mikä oli 1960–1970-lukujen naistenlehtien suhde feminismiin. Koska suomalaisten naistenlehtien suhde naisliikkeisiin oli 1900-luvun alkupuolella vahva, on kiinnostavaa selvittää, millaiseksi suhde muuttui tutkimusajankohtana, joka tunnetaan vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun aikakautena.

Useiden naistenlehtien 1900-luvun alussa edustama perheenemännän roolia painottava naiskuva muuttui 1960-luvulla vanhanaikaiseksi tai ainakin sitä kohtaan alettiin esittää kritiikkiä. Naisasia tuli uudella tavalla ajankohtaiseksi – mutta nyt sukupuoliroolikeskustelun ja feminismin muodossa. Toisaalta kiinnostavaa on, että toisen aallon feminismi nosti esiin samoja kysymyksiä, joita työväen naisliike oli pitänyt asialistalla jo 1900-luvun alkupuolella. Siksikin on perusteltua tutkia, millainen foorumi naistenlehdet olivat 1960–1970-luvuilla naisten asemasta käydyssä keskustelussa.