Kirja-arvio teoksesta Päivi Ahdeoja-Määttä: Kultahiekkaa ihmisten poluille — Martta Wendelinin elämä. Docendo 2024. 383 s. ISBN 978-952-382773-8.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Martta Wendelinin muuttumaton maailmankaikkeus

Tuottelias taiteilija ja kuvittaja Martta Wendelin (1893–1986) tunnetaan parhaiten Kotilieden kansikuvista, lasten ja nuortenkirjojen kuvituksista sekä idyllisistä postikorteista. Hän maalasi myös paljon muotokuvia, maisemamaalauksia ja kukka-asetelmia. Wendelinin ura kuvittajana ja kuvataiteilijana oli pitkä, ja pitkä oli hänen elämänsäkin.

Taidehistorioitsija Päivi Ahdeoja-Määtän kirjoittama tietokirja Kultahiekkaa ihmisten poluille: Martta Wendelinin elämä on elämäkerta taiteilijasta, jonka tuotanto on monille tuttu mutta elämäntarina ehkä tuntemattomampi. Tuusulan museon näyttelyamanuenssina työskennellyt Ahdeoja-Määttä on tätä ennen toimittanut aiheesta teoksen Martta Wendelin: Kuvittajan siveltimestä (2013). Tuusula oli Martta Wendelinin pitkäaikainen asuinpaikkakunta, ja ennen kuolemaansa hän lahjoitti teostensa originaalit Tuusulan kirjastolle.

Uutta elämäkertaa varten Ahdeoja-Määttä on käynyt läpi kirjeitä, päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja arkistoaineistoja. Teoksen esipuheen mukaan käytössä on ollut aikaisemmin julkaisematonta aineistoa, joka avaa erityisesti taiteilijan lapsuus- ja nuoruusaikaa 1900-luvun alun Kotkassa.

Keskityn tässä arviossa Wendelinin elämänvaiheiden ohella uraan lehtikansien kuvittajana. Tarkastelen erityisesti hänen suhdettaan Kotilieteen, joka vuosikymmenten ajan oli Suomen luetuin naistenlehti.

Varhaisia elämänpolkuja Kymenlaaksosta pääkaupunkiin

Martta Maria Wendelin syntyi marraskuussa 1893 Kymenlaaksossa Karhulan kauppalassa, joka nykyisin on osa Kotkan kaupunkia. Wendelinin perheessä oli ennestään kolme poikaa, Axel (s. 1888), Yrjö (s. 1891) ja Oiva (s. 1892). Tytärtä seurasivat vielä nuorempi veli Eino (s. 1902) sekä perheen kuopus Irma (s. 1907).

Isä Wilhelm Wendelin (1859–1918) oli sahanhoitaja, joka oli kymenlaaksolaista talonpoikaissukua. Perheen sukunimi oli alun perin ollut Wenäläinen – Wilhelm otti käyttöönsä kansainväliseltä kuulostavan nimen Wendelin, kun hän muutti nuorena miehenä töiden perässä Pietariin. Äiti Ida Henriksson (1866–1946) oli kotkalainen leipurintytär, joka oli viettänyt lapsuutensa Viaporissa.

Martta Wendelin on muistellut lapsuuttaan onnellisena aikana. Perhe-elämää varjostivat kuitenkin taloudelliset ongelmat. Isä-Wilhelm oli ajautunut riitoihin alueen mahtimiehen kanssa, mistä seurasi sarja oikeudenkäyntejä. Ahkera äiti-Ida paikkasi perheen taloutta tekemällä kutomatöitä. Nälkää tai puutetta ei kuitenkaan koskaan koettu, ja perheen elintaso täytti porvarillisen elämäntyylin vaatimukset. Lapset koulutettiin osittain Helsingissä asti, ennen kuin perhe muutti sinne pysyvästi vuonna 1910.

Martta Wendelin valmistui ylioppilaaksi Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta keväällä 1910 ja aloitti sen jälkeen taidehistorian opinnot Helsingin yliopistossa ja piirustusopinnot yliopiston piirustussalilla.

Kuvittajan kotielämää ja tie taiteilijuuteen

Martta Wendelin oli piirtänyt jo pienestä pitäen. Ensimmäiset aiheensa hän sai koti- ja ystäväpiiristä. Omista sisaruksista valmistui sarja henkeviä ja intiimejä muotokuvia. Oletettavasti perheen parissa tytärtä kannustettiin piirtämisen ja taiteen pariin, vaikka elämäkerta ei varsinaisesti kerrokaan tästä. Wendelin ilmeisesti vain alkoi piirtää, aivan yhtä itsestään selvästi kuin hengitti tai käveli.

Nuoruusvuosien kohdalla huomio kiinnittyy väistämättä dramaattisempiin tapahtumiin: perhe-Wendelin koki 1910-luvulla raskaita menetyksiä. Ensin 8-vuotias kuopus Irma kuoli hinkuyskään (kuolinsyy vaihtelee tutkijasta riippuen) loppukesällä 1916, ja vuonna 1918 isä Wilhelm Wendelin sai sydänkohtauksen ja menehtyi äkillisesti. Vanhemmat olivat eläneet jo jonkun aikaa asumuserossa.

Huonot uutiset saivat jatkoa heti seuraavana vuonna: merille lähteneen Yrjö-veljen kerrottiin kuolleen Amerikassa, ja espanjantauti eli miljoonia ihmisiä maailmanlaajuisesti niittänyt influenssapandemia vei Oiva- ja Eino-veljet parin viikon sisällä toisistaan huhtikuussa 1919. Oiva oli ollut Martta Wendelinin läheisin perheenjäsen, ja menetys tuntui pitkään kipeänä.

Samaan aikaan Martta Wendelin opiskeli, teki taidetta ja pohti ammatillista tulevaisuuttaan. Opettaja Eero Järnefelt (1863–1937) kannusti nuorta naista taiteilijan uralle. Toinen tärkeä opettajahahmo oli Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), jonka johdolla Wendelin työskenteli Porvoossa vuoden 1922 aikana.

Ahdeoja-Määttä spekuloi kirjassa, millainen suhde nuoren oppilaan ja vanhemman kansallistaiteilijan välillä oli. Tunsiko oppilas opettajaansa kohtaan muutakin kuin kunnioitusta? Säilyneistä päiväkirjaotteista on kovin vaikea päätellä mitään varmaa. Ahdeoja-Määttä kuitenkin on päättänyt nähdä kaksikon välillä pidäteltyä romantiikkaa ja salattuja tunteita.

Wendelin ei mennyt koskaan naimisiin, mutta elätti pientä perhettä, johon kuuluivat äiti-Idan ohella 1930-luvulta lähtien myös kasvattitytär Helena Titoff (myöh. Valjakka). Martta Wendelin oli tutustunut Lapin matkoillaan koltansaamelaiseen tyttöön ja tämän perheeseen. Hän halusi auttaa Titoffeita, jotka myöhemmin sotien aikana menettivät kotinsa kahdesti.

Ensin Helena Titoff muutti etelään kasvattityttäreksi, mutta lopulta Wendelin adoptoi hänet. Wendelinistä tuli siten tyttärensä lasten isoäiti, ”mumma”. Siteet pysyivät tiiviinä, sillä tyttären perhe asui Wendelinin luona tämän talon yläkerrassa ja tytär myös huolehti vanhenevan taitelijan kodinhoidosta.

Wendelinin elämäntarina muistuttaakin, ettei perhe ole koskaan ollut vain kahden aikuisen – miehen ja naisen – ja heidän biologisten lastensa muodostama yksikkö, vaan että perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja muuttuvia. Martta Wendelin oli oman pienen perheensä ainoa elättäjä, joka taiteellisella työllään toi leivän pöytään ja piti katon pään päällä.

Naimattomuus tarkoitti, että Wendelin sai ja toisaalta joutui tekemään töitä koko elämänsä ajan. Hänelle kuvittaminen oli arkistakin työtä: postikorteista, kansikuvista, kukka-asetelmista ja muotokuvista sai rahaa. Taiteelliset ambitionsa hän saattoi kanavoida töihinsä, vaikka tyyli pysyi läpi vuosikymmenten samanlaisena eikä hän ollut kiinnostunut taiteen muuttuvista ismeistä ja vaihtuvista tyylisuunnista.

Sosiaalista elämää rajoitti kuulovamma, joka oli ollut seurausta lapsuudessa sairastetusta angiinasta ja sikotaudista. Viimeisinä vuosina toisestakin korvasta katosi kuulo. Wendelinillä oli kuitenkin oma tiivis ja läheinen ystäväpiirinsä, jonka kanssa hän teki muutamia ulkomaanmatkoja, kävi Lapissa ja 1930-luvulla vanhassa Valamon luostarissa.

Kotiliesi – Kodinäidin ja perheenemännän oma lehti

Uuden aikakauslehden Kotilieden ensimmäinen numero julkaistiin loppuvuodesta 1922. Seuraavasta vuodesta alkaen se alkoi ilmestyä säännöllisesti kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden idean takana oli Jalmari Jäntti (1876–1960), kustantamo WSOY:n kirjallinen johtaja ja pitkäaikainen toimitusjohtaja. Juuri WSOY:n kautta Wendelin sai kuvitustöitä ensin kirjan kansien tekijänä ja sitten Kotilieden kuvittajana.

Lehden takana oli ryhmä yhteiskunnallisesti aktiivisia naisia, kuten kansanedustajat Hedvig Gebhard ja Mandi Hannula, taloustieteilijä Laura Harmaja sekä käsityönopettaja Eva Somersalo. Päätoimittajaksi nousi Alli Wiherheimo (1895–1978), WSOY:n kielitaitoinen ja kultivoitunut kustannustoimittaja. Wiherheimosta tuli vaikutusvaltainen hahmo suomalaisella lehtikentällä neljän vuosikymmenen ajaksi. Hänen luotsaamanaan Kotiliesi nousi Suomen suosituimmaksi naistenlehdeksi ja tärkeäksi mielipidevaikuttajaksi.

Martta Wendelinin ensimmäinen kansikuva julkaistiin Kotilieden joulunumerossa 1923. Lehden ensimmäiset kansikuvat olivat tuontitavaraa, pääasiassa painokuvia tunnetuista taideteoksista. Seuraavina vuosikymmeninä Wendelinin kuvituksia julkaistiin lehdessä säännöllisesti. Yhteensä kansikuvia valmistui 300. Hän teki kansia myös Aitta– sekä Oma Koti– aikakauslehtiin, joiden julkaisuaika jäi kuitenkin muutamiin vuosiin. Oma Koti -lehti sulautettiin Kotilieteen vuonna 1934.

Wendelin oli uransa huipulla 1930-luvulla, mutta 1950-luvulla lehdissä alettiin käyttää yhä enemmän valokuvia ja työtehtävät vähenivät. 1980-luvulla kansikuvat ja Wendelinin kuvittamat postikortit löydettiin uudelleen ja niitä alettiin keräillä.

”Tavallista ja turvallista” – Martta Wendelin kansikuvataitelijana

Wendelinillä oli selvästi erottuva oma tyylinsä. Kansikuvat olivat nostalgisia ja ihanteellisia – joskus myös imelän sentimentaalisia. Kuvien ihmishahmot olivat kauniita, luonto puhdas ja kuvissa paistoi usein aurinko tai muu taivaallinen valonlähde. Kuvitukset liittyivät lapsiin, perhe-elämään, luontoon ja vuodenkiertoon – suosittuja aiheita olivat äiti–lapsi-teeman eri muunnelmat, koti- ja ulkotöiden kuvaukset ja jouluisin uskonnolliset aiheet.

Kansikuvien naiset ovat ahkeria, tunnollisia, epäitsekkäitä, nöyriä ja isänmaallisia. Kuvissa vallitsee seesteinen rauha ja järjestys – moderni maailma ja kaupunkielämän kiire ovat kaukana poissa. Elämä on yksinkertaista ja muuttumatonta.

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on kiinnittänyt huomiota, kuinka Wendelinin kansikuvien ihmiset ovat puhdasta pintaa eivätkä lihaa ja verta – he eivät hikoile, synnytä tai imetä. Kaikenlainen seksuaalisuus on poissa tai ainakin hyvin piilotettu. Rakastuneen parin väliin on sijoitettu portti, iso kivi tai puunrunko.

Karjalainen on löytänyt kuvista yhtymäkohtia ruotsalaisen kodinkuvaaja Carl Larssonin (1853–1919) akvarelleihin, porvarillista 1800-luvun perheidylliä palvoviin Good Old England -painokuviin ja toisaalta myös 1930-luvun Natsi-Saksan nationalistisiin utopioihin ja Neuvostoliiton sosialistiseen realismiin. Wendelinin tuotannossa on monelta osin samoja piirteitä myös aikalaistaiteilija Rudolf Koivun (1890–1946) kuvitustöiden kanssa, joka hänkin teki Kotilieden kansikuvia. Kuvittajat eivät tiettävästi kuitenkaan koskaan tavanneet.

Naistenlehti oli kuvittajalle paraatipaikka esitellä omaa taidettaan ja taitojaan, mutta toisaalta toimeksiantaja määritteli lopulta, millaisista tyylistä ja kuva-aiheista lehdessä oltiin kiinnostuneita. Kannen piti kertoa, mikä lehden linja oli ja mitä se sisälsi – varhaisissa aikakauslehdissä ei ollut sisällöstä kertovia lööppejä tai otsikoita.

Wendelinin kansikuvat kuvaavat hyvin sitä lukijaihannetta, jolle Kotiliesi suuntasi sisältöään. Kotiliesi oli ennen muuta perheiden ja kotien asialla. Se olikin kotiäideille hyväksyttävää ajanvietettä: lehti ohjasi naisia perheenemännän rooliin, joka opetteli auktoriteettien ohjauksessa oikeanlaista äitiyttä ja kodinhoitoa.

Ei siis haitannut, että lokakuun 1935 numeron kansikuvassa nainen on unohtanut keskeneräisen neuletyönsä lukeakseen Kotiliettä ikkunasta lankeavassa alkuillan valossa. Lehden sisältö sekä sivisti että viihdytti – mutta aina kohtuullisuuden rajoissa.

Kiinnostavaa on, että oman pysyvän kotinsa Martta Wendelin löysi itse vasta keski-iässä. Annivaara oli itsesuunniteltu talo Tuusulassa. Wendelin oli hoidattanut paikkakunnan parantoloissa ensin terveyttään, mutta löysi lopulta talonpaikan itselleen. Wendelin valutti rakkauttaan talonsa puutarhaan, istutti, kitki ja ihaili kukkien loistoa. Sinne hänet myös haudattiin vuonna 1986. Martta Wendelin oli elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän: hän oli kuollessaan 92-vuotias.

Perinteinen elämäkerta perushiekoituksella

Kultahiekkaa ihmisten poluille tarjoilee perustiedot Martta Wendelinin elämäntarinasta. Ahdeoja-Määtän teos ei kuitenkaan tuo kovinkaan paljon uutta jo olemassa olevaan Wendelin-kirjallisuuteen. Kirja on siis melko tavanomainen elämäkerta: lapsuus ja lapsuudenperhe käydään tunnollisesti läpi, sitten nuoruus, aikuisikä ja lopuksi vanhuus.

Kirja toimii parhaiten muistuttaessaan naistaiteilijoiden uravaihtoehdoista: naiset saattoivat tehdä pitkänkin uran, mutta jäivät silti miehisen kaanonin ulkopuolelle niin aikakauslehtijournalismissa kuin kuvataiteessakin. Olisin silti kaivannut vielä enemmän tietoa Wendelinin työelämän vaiheista ja siitä, miten hän vertautui muihin aikansa itsellisiin naisiin. Koko maailma ei ollut 1900-luvun alkupuolella nuorelle naiselle avoinna.

Ahdeoja-Määtän mukaan Martta Wendelin oli ”vahva ja itsenäinen, kaikin puolin moderni naistyyppi” (s. 372). Valoisansävyinen elämänsitkeys osoittaa, että Wendelinissä oli todellista vahvuutta ja itsenäisyyttäkin, mutta ”moderni” on ambivalentimpi sana kuvaamaan kuvittaja-kuvataiteilijaa, joka ainakin taiteessaan katsoi aina enemmän taaksepäin kuin tulevaan.

Tietokirjailijan tärkeä tehtävä on kirjoittaa kohdehenkilönsä osaksi oman aikansa kontekstia. Ilmavampi ote olisi tuonut lisäsävyjä teoksen ajankuvaan. Kerrontaa olisi voinut jäntevöittää ja kirjan kronologiaa selventää. Wendelinin elämään vaikuttaneen henkilögallerian esittelyssäkin Ahdeoja-Määttä on onnistunut vain osittain. Nyt esimerkiksi pikkusisko Irma muuttaa muun perheen mukana Helsinkiin ilman, että lukijalle kerrotaan, kuka Irma oli ja missä välissä hän syntyi. Muun kirjallisuuden perusteella Wendelineille syntyi 1900-luvun puolella vielä yksi poika Harri, mutta hänestä ei Ahdeoja-Määtän elämäkerrassa kerrota mitään. Harri-vauva kuoli ilmeisesti jo vauvana.

Kirjan kuvitus on monipuolinen ja kertoo Martta Wendelinin tuotannon eri puolista. Kannen kuvavalinta sen sijaan on omituinen, eikä ainakaan houkuttele tarttumaan kirjaan. Kansikuvistaan tunnetun taiteilijan elämäkertaan ei ilmeisesti ole löytynyt puhuttelevampaa valokuvaa? Valinnanvaraa olisi kyllä ollut. Se mitä kansien väliin jää, on taitollisesti paljon onnistuneempaa.

Elämäkertana Kultahiekkaa ihmisten poluille ei imaise mukaansa samalla tavalla kuin monitahoinen ja kiinnostava kuvaus Mary Gallen-Kallelan elämänmatkasta taiteilijapuolisonsa Akseli Gallen-Kallelan rinnalla, jonka tietokirjailija Helena Ruuska kirjoitti onnistuneeksi tietokirjaksi vuonna 2021. Mary Gallen-Kallela vilahtaa pikaisesti myös Wendelinin tarinassa. Taidehistorioitsija Riitta Konttisen henkilökuvat kirjailija Anni Swanista (jonka teoksia Wendelin kuvitti) ja toisesta kuuluisasta Tuusulan asukkaasta Aino Sibeliuksesta ovat myös olleet huolella rakennettuja kokonaisuuksia.

Kirjan nimen kultahiekka on peräisin Martta Wendelinin saamasta ihailijakirjeestä. Ahdeoja-Määtän luomaa elämänpolkua pitkin pääsee kyllä perille, mutta kullan kimallus jää siitä puuttumaan.