”Näin sut telkkarissa!”

Joulun jälkeen 2023 Yle TV1 -kanavalla esitettiin uusi dokumenttisarja Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961–1981. Kymmenenosainen sarja on edelleen Areenassa katsottavana (linkki sarjaan täällä).

Marjo Vilkon käsikirjoittama, Antti Seppäsen ohjaama ja kirjailija Jari Tervon juontama dokumenttisarja käsittelee samoja teemoja kuin Naisten asialla -hanke eli suomalaisen yhteiskunnan muutoksia 1960–1970-luvuilla. Olikin kiinnostava nähdä, miten dokumentintekijät lähestyvät ja käsittelevät itselle tutkimuksen kautta tuttua aikakautta ja aihepiirejä.

Lisäjännitystä sarjan katsomiseen toi se, että tiesin esiintyväni siinä asiantuntijahaastateltavana. Tarkastelen tässä blogitekstissä, millaista sarjaan osallistuminen ja sen katsominen on ollut tutkijan näkökulmasta. Miten päädyin kameroiden eteen ja millaista oli olla asiantuntijana ja ”puhuvana päänä” TV:n dokumenttisarjassa?

”Haluaisitko tulla haastateltavaksi?”

Dokumenttisarjan teko alkoi osaltani keväällä 2023, kun toimittaja Santtu Luoto tuotantoyhtiö Intervisio oy:stä otti yhteyttä ja pyysi minua haastateltavaksi yhtiön tuottamaan uuteen dokumenttisarjaan. Luoto kertoi, että kyseessä oli Yle TV1:lle tehtävä historiasarja, jonka tarkoituksena on käsitellä suomalaisen yhteiskunnan muutoksia 1960–1970-luvuilla eri näkökulmista.

Sama tiimi on tehnyt aikaisemmin palkitut sarjat kahdesta entisestä presidentistä Urho Kekkosesta ja Mauno Koivistosta. Vuonna 2021 valmistunut Kylmän sodan Suomi sen sijaan sai tutkijoilta osakseen kritiikkiä valikoivasta ja paikoin virheellisestä menneisyyskuvasta, jossa suomettuneisuuden näkökulma oli liian hallitseva.

Minua ja toista Naisten asialla -hankkeen tutkijaa Heidi Kurvista pyydettiin asiantuntijaksi kertomaan naisten ja miesten aseman muutoksista, feminismistä ja ajan sukupuolirooleista. Kun olin vastannut pyyntöön myöntävästi, sain tarkempia kysymyksiä ja sovimme haastattelun ajankohdasta. Haastattelu tehtiin kesäkuussa 2023. Paikaksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin edusta.

Haastattelupyyntö ilahdutti ja imarteli. Yhteydenotto kertoi, että tutkimustyöni on huomattu ja näkemyksistäni oltiin kiinnostuneita. Seuraava tunne oli kauhistus: en mitenkään kykene antamaan hyvää haastattelua! Olen tutkinut edellä mainittuja teemoja, mutta tiedänkö niistä tarpeeksi? Entä jos haastattelutilanteessa ”jäädyn” enkä saa mitään järkevää sanottua, muistan asiat ja vuosiluvut väärin tai alan änkyttää? Ja entäpä oman naaman näkyminen televisiossa – en ole mikään TV-tähti vaan yliopistossa työskentelevä tutkija!

Päivystävä dosentti taas äänessä?

Päätin suostua haastatteluun, koska tiesin, että minua haastellaan asiantuntijana eikä yksityishenkilönä. Olen tutkijanurani aikana tarkastellut naisten elämän ja aseman muutoksia 1900-luvun aikana eri tutkimusaiheiden ja näkökulmien kautta. Koin tärkeäksi, että naisten aseman käsittely oli mukana sarjassa. Myös aiempi kokemus haastateltavana olemisesta antoi luottamusta siihen, että tämäkin haastattelu sujuisi hyvin.

Eri tiedotusvälineille annettavat haastattelut kuuluvat tutkijan työhön, koska se on keskeinen keino popularisoida tiedettä ja välittää tutkimustuloksia yliopiston ulkopuolelle. Mediassa esiintyminen ei ole tutkijoiden keskuudessa kuitenkaan yksiselitteinen asia.

Nuorena tutkijana kuulin joidenkin vanhempien tutkijoiden suusta kommentteja siitä, että tutkijoiden tulisi keskittyä tutkimaan ja ”antaa tutkimuksen puhua puolestaan” eikä alentua esiintymään julkisuudessa. Viime vuosina tutkijoilta on kuitenkin alettu edellyttää yhä enemmän yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja meille annetaan koulutusta mediassa esiintymiseen.

Tutkijoita ohjataan tekemään hankkeistaan viestintäsuunnitelmia, joiden tarkoituksena on saattaa tutkimustuloksia suuren yleisön, poliittisten päättäjien ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden tietoon. Facebook-, Instagram- ja viestipalvelu X:n -tileistä on tullut tutkimushankkeiden viestinnässä arkipäivää, vaikka perinteinen media ei sekään ole menettänyt merkitystään. ”Päivystävä dosentti” on kuitenkin pilkkanimi, jota tutkijat eivät itselleen halua. Nimitys viittaa siihen, että tutkija kommentoi ajankohtaista keskustelua liian usein – joskus varsinaisen työnsä kustannuksella ja ilman että edes on aiheen asiantuntija.

Tutkija harmistui: ”Klikkiotsikko pilasi tutkimustuloksen!”

Tutkijoiden intoon ja motivaatioon esiintyä mediassa vaikuttavat myös omat ja muiden kokemukset. Positiivinen huomio ja kokemus siitä, että median käsittelyn kautta tutkimus saa hyvää ja ansaittua huomiota, rohkaisee suostumaan haastattelupyyntöihin. Jos taas ennakoi haastattelun johtavan maalittamiseen ja täyttävän sosiaalisen median ja sähköpostin vihaviesteillä, vastaus toimittajan yhteydenottoon on luultavasti ”kiitos ei”.

Tutkijoiden kesken puhumme usein myös siitä, kuinka itse haastattelu on sujunut hyvin, mutta haastattelun perusteella tehty lehtijuttu ei ole vastannut odotuksia. Tutkijoilla on oikeus nähdä haastatteluidensa suorat sitaatit etukäteen ja korjata virheet, mutta valmiissa lehtijutussa voi siitä huolimatta olla moni asia pielessä. Tutkija voi ihmetellä, miksi hänen haastattelustaan on valittu juuri tietyt kommentit, miksi sivuhuomiona mainittu asia nousee jutussa isoon osaan ja miksi ihmeessä jutulla on artikkelin sisältöön nähden sopimaton otsikko. Tätä tutkijat kritisoivat myös Kylmän sodan Suomi -sarjan kohdalla.

Naistenlehtien tutkiminen on auttanut minua ymmärtämään prosessia, jonka kautta lehtijuttu syntyy. Vaikka jutun tarkoituksena on perustua faktoihin ja antaa asioista totuudenmukainen kuva, se on myös aina kirjallinen tuote ja kulttuurinen konstruktio. Mediatutkimuksen näkökulmasta faktatiedosta ja todellisuudesta pitää ensin tehdä ”juttu” tai ”uutinen”, jotta siitä voi tehdä lehtijutun tai uutisen.

Toimittajien ja editoijien tekemät valinnat sekä toimitustyön käytänteet määrittävät sen, miten haastateltavien ääni kuuluu, miten heidän sanomistaan kehystetään ja miten heitä siteerataan. Media siis rakentaa todellisuutta erilaisten valintojen kautta ja toimittaja määrittelee, millaisen roolin tutkija saa. Tällöin toimittaja saattaa tutkijan mielestä vetää mutkia liian suoriksi tai kertoa tutkimuksesta liiankin raflaavasti.

”Kamera käy!”

Hieman ennen h-hetkeä sain Santtu Luodolta kysymyslistan, joiden pohjalta haastattelu tehtäisiin. Kysymyksiä oli paljon, mutta ne olivat oivallisia. Ohjelmantekijät halusivat tietää esimerkiksi, miten perheenäitien työssäkäyntiin suhtauduttiin 1960-luvulla ja miten 1960-luvun uudet tuulet näkyivät suomalaisessa pukeutumisessa.

Parin kysymyksen kohdalla koin, että en osannut niihin vastata ja yhden kysymyksen osalta ehdotin, että sitä muokattaisiin hieman, koska kysymys ohjasi keskustelua väärään suuntaan. Annoin kysymyksistä palautetta Luodolle, joka välitti kommenttini edelleen käsikirjoittaja Marjo Vilkolle. Vilkko muokkasi kysymyslistaa palautteeni pohjalta.

Aloin miettiä vastauksia haastattelun kysymyksiin. Mieluiten olisin vastannut kysymyksiin kirjallisesti. Haastattelutilanteessa minkäänlaista lunttilappua ei tietenkään voinut pitää esillä. Vastausten piti olla selkeitä, informatiivisia ja mielellään aika tiiviitä. Tieteellisiä käsitteitä ja viittauksia tieteellisiin keskusteluihin tulisi välttää, samoin liikaa puhekielisyyttä kuten ”niinkuttelua”. Omaan korvaani sattuu myös ”säsättely”. On parempi sanoa, että ”abortin sai vain, jos äidin terveys oli vaarassa” kuin ”sä voit saada abortin vain jos sun terveys oli vaarassa”. Mutta muistaako tätä itse haastattelutilanteessa?

”Millaista oli tavata Jari Tervo?”

Haastattelu toteutettiin Helsingin kaupunginteatterin pihalla kesäkuussa 2023. Matkustin Helsinkiin Jyväskylästä aamujunalla. Olin ajatellut käydä ennen haastattelun alkua kaupunginteatterin vessassa vaihtamassa paidan ja parantelemassa meikkiä. Teatterin ovet eivät kuitenkaan olleet auki, joten vaihdoin paidan ja korjasin meikkiä kuvaustiimin autossa.

Haastattelutilanteessa paikalla olivat Santtu Luoto, kuvaaja (jonka nimeä en enää muista) sekä tuottaja Tommi Häkkinen. Häkkisen tehtäväksi jäi hätistellä ohi kulkevia ihmisiä kauemmaksi kuvausten ajaksi. Ohikulkeville ajoneuvoille hän ei kuitenkaan voinut mitään: haastattelu keskeytyi useamman kerran autojen, moottoripyörien ja työkoneiden aiheuttaman metelin vuoksi. Haastattelulle oli varattu aikaa noin kaksi tuntia ja sinä aikana kaikki kysymykset ehdittiin käydä läpi.

Hyvästä valmistautumisesta huolimatta tuntui, etten saanut sanottua asioita samalla tavalla kuin olin etukäteen suunnitellut. Erityisesti liikenteen metelin aiheuttamat keskeytykset ja niistä johtuneet uusintaotot haittasivat keskittymistä. Haastattelun loppupuolella aloin myös väsyä ja jouduin skarppaamaan, että muistaisin, mitä piti sanoa.

Ohjelman rakenteesta saa helposti sen käsityksen, että kysymykset kaikille haastateltaville esittää juontajana läpi sarjan kulkeva Jari Tervo. Tervoa en kuitenkaan tavannut missään vaiheessa. Lopputeksteistä selviää, että haastatteluja tekivät pääasiassa Santtu Luoto sekä sarjan tuottajana ja kertojaäänenä toimiva Antti Seppänen. Jari Tervo keskustelee ohjelmassa kasvotusten Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin, toimittaja Mirja Pyykön kanssa ja muusikko, kirjailija Tommi Liimatan kanssa.

Tutkija sarjan katsojana

Sarjan tavoite on mielestäni kunnianhimoinen – kahden vuosikymmenen tapahtumien sisällyttäminen kymmeneen puolen tunnin jaksoon ei ole helppo tehtävä, varsinkaan kun kyse on suurten muutosten ajasta. Erilaisia näkökulmia ja ristiriitaisia tulkintoja on runsaasti, ja monet aikakauden kokeneet ovat edelleen läsnä keskuudessamme. Historiantutkimuksessakin 1960- ja 1970-luvut ovat edelleen melko tuore asia – niin sanottua lähihistoriaa.

Aikakaudesta on säilynyt runsaasti erilaista aineistoa kuten filmimateriaalia, valokuvia, lehtiä, asiakirjoja ja yhteiskunnallisia analyysejä. Onkin iso työ käydä läpi materiaaleja, rajata niitä ja rakentaa yhtenäinen, mutta kymmeneen osaan jakautuva kokonaisuus, jossa tutkijat, aikalaiset ja arkistomateriaalit täydentävät toisiaan ja jossa draaman kaari ja katsojan mielenkiinto säilyvät koko ajan yllä – ja jonka tuottama menneisyyskuva kestää kriittisenkin tutkijan katseen.

Katsoin itse sarjan vuoden vaihteessa, kun se tuli nähtäville televisioon ja Yle Areenaan. Vaikka aihepiiri oli tuttu, sarjan kokonaisuus oli itselleni täysin uusi. Oli kiinnostavaa nähdä, mitä omasta haastattelupuheestani oli sarjaan sisällytetty ja millaisiin asiayhteyksiin lausunnot oli sijoitettu. Koin, että näkökulmani tulee sarjassa esiin siinä muodossa, joka vastaa haastatteluni ja tutkimusteni sisältöä. Haastattelupuhetta täydennetään kiinnostavalla kuvamateriaalilla.

Yllättävää oli vain se, että osa vastauksistani esitetään sarjassa Jarin Tervon juonnoissa eikä omien haastatteluosuuksieni yhteydessä.

Kokonaisuutena sarja toi toivottua vastapainoa Kylmän sodan Suomi -sarjan menneisyyskuvalle. Kun Suomi muuttui tuo hienosti esiin esimerkiksi amerikkalaisvaikutteisen popkulttuurin nousun. Se muistuttaa myös, että suomettunut poliittinen kulttuuri ja taistolaisuus olivat osalle suomalaisista vain televisiosta tai lehdistä tuttuja ilmiöitä.

Kokonaisuutena sarja on mielestäni onnistunut.

Sarjaa katsoessa ilahduin ennen muuta siitä, että naisten aseman muutokset ja sukupuolten tasa-arvon näkökulma ovat hyvin edustettuina läpi koko sarjan. Pukeutumisteema, jota käsiteltiin haastattelutilanteessa useamman kysymyksen verran, sen sijaan sivutetaan melkein kokonaan.

Tutkija haastateltavana – mitä opin?

Huomasin itse vasta dokumentin kuvausten jälkeen, että en tullut haastatteluun suostuessani kysyneeksi tarkemmin sarjan sisällöstä ja tavoitteesta. Oliko sarjan tarkoituksena esimerkiksi Kylmän sodan Suomi -sarjan saamaan kritiikkiin vastaaminen ja jos oli, niin millä tavalla? Miksi naisnäkökulma, feminismi ja pukeutumisen historia haluttiin sarjaan mukaan? Opinkin tästä, että mahdolliseen seuraavaan haastatteluun valmistautuessa kysyn ohjelman tekijöiltä hieman enemmän siitä, millaiseen ohjelmaan olen tulossa ja miksi asiantuntemustani halutaan hyödyntää.

Tutkijana toivoisin, että asiantuntemustamme hyödynnettäisiin dokumenttisarjojen ja -elokuvien teossa enemmän jo käsikirjoitusvaiheessa. Jo painoon asti päätyneiden tutkimustulosten lisäksi hallussamme on käynnissä olevien tutkimushankkeiden aineistoja, uusia tieteellisiä näkökulmia ja julkaisemattomia tutkimustuloksia, joiden sisältämä tieto tekisi dokumenteista ajankohtaisempia. Osaamme informoida myös näkökulmien valintaan ja menneisyyttä koskevien narratiivien tuottamiseen liittyvistä sudenkuopista. Kaikki tämä on osa asiantuntemustamme.

Tiiviimpi yhteistyö hyödyttäisi kaikkia osapuolia: tutkijoita, tuotantoyhtiöitä ja ennen kaikkea dokumenttiohjelmien katsojakuntaa.