Suurista ikäluokista syntyvyyden laskuun

Syntyvyyden lasku on yksi suomalaisen yhteiskunnan viime vuosien puhutuimmista huolenaiheista. Laskeva syntyvyys tietää ongelmia hyvinvointipalvelujen järjestämisessä. Kun tulevien veronmaksajien määrä on pienempi kuin tulevien hyvinvointipalvelujen tarvitsijoiden määrä, herää kysymys, miten hyvinvointipalvelut jatkossa järjestetään ja rahoitetaan.

Suomessa syntyi viime vuonna noin 43 700 lasta. Vielä 2010-luvun alussa luku oli noin 60 000 vauvaa vuodessa. Yhtenä vertailukohtana on käytetty toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1949 syntyneitä suuria ikäluokkia. Suomessa syntyi tuolloin noin 100 000 lasta vuodessa. Väestönkasvun romahdusmaista laskua on havainnollistettu myös vertaamalla nykylukuja 1800-luvun suurten nälkävuosien aikaan. Lapsia syntyi tuolloin yhtä vähän.

Vanhoja naistenlehtiä lukiessa onkin hieman yllättävää huomata, että samasta ongelmasta oltiin huolissaan myös 1960–1970-luvuilla. Suurten ikäluokkien jälkeen ikäluokat pienenivät pienenemistään, ja syntyvyys laski erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1973 syntyvyydessä saavutettiin ennen näkemätön pohjalukema: tuolloin syntyi vain 57 000 lasta, mikä on vähemmän kuin vaikkapa 2010-luvun alussa.

Kiinnostavan ilmiöstä tekee se tosiasia, että tuolloin ”parhaassa lastentekoiässä” olivat nimenomaan suuret ikäluokat, joita oli määrällisesti paljon enemmän kuin nuoria aikuisia tällä hetkellä.

Tässä blogitekstissä kerron, kuinka aiheesta keskusteltiin 1960–1970-lukujen Me Naiset ja Uusi Maailma -lehdissä. Sekä Me Naiset että Uusi Maailma olivat aikakauslehtiä, jotka viihteellisen sisällön lisäksi käsittelivät myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Lehtien aihevalinnoista voi päätellä, että ne tavoittelivat lukijoikseen myös nuoremman sukupolven edustajia, joille parisuhteen solmiminen ja lasten hankkiminen olivat 1960–1970-luvuilla ajankohtaisia kysymyksiä.

Naimattomuus suurten ikäluokkien uhkana

Huoli syntyvyydestä näkyi kummassakin lehdessä. Toimittaja Juhani Lyy tarkasteli asiaa Uusi Maailma -lehdessä vuonna 1967 sosiologi Paavo Seppäsen tuoreen tutkimusartikkelin pohjalta. Uusi Maailma ei ollut naistenlehti vaan yleisaikakauslehti, joka yhteiskunnallisia kysymyksiä käsitellessään valitsi usein miesten näkökulman ja sensaatiolehtimäisen lähestymistavan. Niin tälläkin kertaa.

Paavo Seppänen analysoi tutkimuksessaan suurten ikäluokkien avioitumista ja lapsilukua. Kyse oli tulevaisuuden trendien ennustamisesta, sillä vuonna 1966 suuret ikäluokat olivat vasta 17–21-vuotiaita. Seppänen teki kuitenkin varsin paikkaansa pitävän arvion siitä, että ikäluokat tulisivat jatkossa pienenemään.

Seppäsen mukaan tämä kehitys johtui siitä, että suurten ikäluokkien naisten ja miesten mahdollisuudet avioliiton solmimiseen olivat muita ikäluokkia heikommat. Vaikka suurten ikäluokkien edustajia oli paljon, kaikille ei riittänyt puolisoa. Tämä näkyisi syntyvyyden laskuna.

Seppäsen arvio perustui siihen tosiseikkaan, että tilastojen mukaan mies oli yleensä vaimoaan hieman vanhempi. Suurten ikäluokkien kannalta tämä oli ongelmallista, koska niitä edelsi ja seurasi pienempi ikäluokka. Suurten ikäluokkien naisille ei täten riittänyt puolisoa sodan aikana syntyneistä miehistä eikä suurten ikäluokkien miehille riittänyt puolisoa sodan jälkeen syntyneistä naisista. Seppänen keskittyi avioliittojen solmimisen tarkasteluun, koska se oli vakiintuneen parisuhteen normi 1960-luvulla.

Suurien ikäluokkien edustajia piti siis kannustaa avioitumaan itsensä ikäisen puolison kanssa. Uuden Maailman -jutussaan Juhani Lyy huomautti, että yhteiskunnallisesti mullistava ehdotus tarkoitti avioliittoinstituution uudistamista. Puolisoiden välinen ikäero perustui perinteiseen käsitykseen miehestä perheen elättäjänä. Miehen edellytettiin avioituessaan olevan sen verran hyvässä asemassa työelämässä, että hän pystyi ansaitsemaan tarpeeksi perhettään varten. Jos puolisoiden välistä ikäeroa haluttiin laskea, avioitumisen piti olla mahdollista jo ennen kuin mies oli saavuttanut riittävän tulotason työmarkkinoilla.

Uuden Maailman ratkaisu: Maaseudun miehille tukipalkkio?

Avioitumisiän lisäksi tarvittiin muitakin yhteiskunnallisia uudistuksia. Paavo Seppänen oli kiinnittänyt tutkimuksessaan huomiota myös siihen, että maansisäisestä muuttoliikkeestä johtuen nuoret naiset ja miehet asuivat eri paikoissa – naiset kaupungeissa ja miehet maaseudulla. Tähän ongelmaan Seppänen ehdotti varovasti ratkaisuksi kirjeenvaihtopalstojen hyödyntämistä puolison etsinnässä. Kirjeenvaihtoilmoituksen kautta puoliso olisi mahdollista löytää muualtakin kuin lähiseudulta.

Uuden Maailman toimittajan Juhani Lyyn mukaan ongelmana olivat naisten ja miesten väliset huomattavat sosiaaliset erot: miehet jäivät maaseudulle ja työskentelivät vähän koulutusta vaatineissa maatalous- ja metsätöissä, kun taas naiset muuttivat kaupunkiin kouluttautuakseen. Tähän ongelmaan eivät kirjeenvaihtopalstat auttaneet.

Lyy ehdotti raflaavasti, että maaseudun poikamiehille tulisi maksaa tukipalkkio, jotta he muuttaisivat maalta kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Yhtä raflaavasti hän pohti, olisiko parempi ratkaisu se, että nuoret naiset muuttaisivat ulkomaille.

Artikkelissaan Lyy kritisoi myös koulutuksen jakaantumista eri paikkakunnille. Hänen mielestään oli suorastaan edesvastuutonta sijoittaa naisvaltainen eli humanistista ja kasvatusalan koulutusta tarjoava korkeakoulu Joensuuhun ja miesvaltainen teknisen alan korkeakoulu Lappeenrantaan. Vaikka myös miehet kouluttautuisivat, nuorten naisten ja miesten mahdollisuuksia tavata toisiaan ei parantanut se, että he opiskelivat eri kaupungeissa.

Me Naiset kysyy: ”Tuleeko Suomesta mummola?”

Me Naiset -lehdessä syntyvyyden laskuun kiinnitettiin huomiota erityisesti 1970-luvun alussa. Syntyvyysluvut olivat – tuolloinkin – nälkävuosien tasolla, kuten lehti huomautti. Me Naisten haastattelema Väestöliiton toiminnanjohtaja Jouko Hulkko ennusti, että mikäli asialle ei tehtäisi jotain, vuoteen 2000 mennessä Suomi muuttuisi vanhojen naisten yhteiskunnaksi. Suomesta oli tulossa nimenomaan mummola, koska miehet kuolivat nuorempana kuin naiset.

Uusi Maailma -lehteen verrattuna Me Naiset -lehdessä korostui naisten näkökulma. Jutuissa pohdittiin, oliko nuorilla pareilla varaa hankkia lapsia, ja kuka pyörittäisi tulevaisuuden yhteiskuntaa, jos Suomi ”ukkoutuu ja akkautuu”.

Sosiaalihallituksen pääjohtaja Alli Lahtinen katsoi, että suurimpana ongelmana olivat asenteet naisia kohtaan. Naisia syyllistettiin, jos he eivät hankkineet lapsia, ja jos he hankkivat, heitä syytettiin siitä, että he eivät tarjonneet lapsille kaikkea sitä mitä nämä tarvitsisivat. ”Ilmapiiri on vihamielinen ja ihmiset tehdään alituisella asioihin puuttumisella niin epävarmoiksi, että aprikoivat uskaltavatko ollenkaan synnyttää.”

Nuoria naisia syyllistettiin myös siitä, että he halusivat saavuttaa hyvän elintason ennen perheenperustamista. Kun elintaso oli tarpeeksi hyvä, olikin jo liian myöhäistä hankkia lapsia. Lahtinen huomautti, että lasten hankkimista edistäisi, jos siinä nähtäisiin myös positiivisia puolia, eikä aina vain negatiivisia.

Kyse on naisten vapautumisesta

Me Naiset -lehdessä tuotiin esiin, että syntyvyyden laskussa oli kyse myös ehkäisyn ja abortin saatavuudesta. Ehkäisypilleri tuli markkinoille 1960-luvulla, ja vuonna 1970 abortin ja ehkäisyvälineiden saamista helpotettiin. Sitä ennen luotettavia ehkäisyvälineitä ja tietoa ehkäisystä oli vain vähän saatavilla. Abortti oli mahdollista saada vain poikkeustapauksissa, esimerkiksi jos äidin henki oli vaarassa. (Lue tutkimusavustaja Silja Turusen postaus ehkäisyvälineiden saatavuudesta täällä).

Kansanedustaja ja tuleva presidentin puoliso Tellervo Koivisto kommentoi asiaa Me Naisissa huomauttamalla, että syntyvyyden lasku johtui siitä, että ei-toivottuja lapsia syntyi vähemmän. Valtiotieteen lisensiaatti Riitta Auvinen puolestaan totesi napakasti, että syntyvyyden aleneminen on merkki naisten vallan kasvusta. ”Naiset eivät suostu enää ilman muuta uhrautumaan ja synnyttämään niin kauan kuin se näyttää olevan rankaisuna.”

Auvinen myös huomautti, että tulevaisuuden sosiaalipolitiikassa tuli varautua siihen, että naiset eivät jatkossa enää suostuisi hoitamaan lapsia ja vanhuksia ilmaiseksi.

Riitta Auvinen oli suomalaisen sukupuolentutkimuksen pioneereja. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1977 tutkimuksellaan Nainen miehen yhteiskunnassa: Historiallinen, teoreettinen ja empiirinen tutkimus naisen asemasta. Väitöskirja oli ensimmäinen naisen asemaa analysoinut suomalainen tutkimus, joka oli näkyvästi esillä myös 1970-luvun naistenlehdissä.

Vuoden 1947 itsekäs sukupolvi?

Suurista ikäluokista suurin olivat vuonna 1947 syntyneet. Vuonna 1973 he olivat 26-vuotiaita eli juuri siinä iässä, jolloin lasten hankkiminen oli ajankohtaista. Paineet kohdistuivat siis juuri heihin. Ikäluokan edustaja, opiskelija Kaija-Liisa Kangasniemi vastasi tähän kysymällä, miksi juuri suomalaisten tarvitsi lisääntyä, kun maailmanlaajuisesti ongelmana oli ylikansoitus. 1960–1970-luvun nuoret aikuiset kritisoivat suomalaisen yhteiskunnan nurkkakuntaisuutta tuomalla keskusteluun kansainvälisen näkökulman.

Kangasniemen haastattelusta ilmenee, että suuret ikäluokat kyseenalaistivat myös perinteisen perheajattelun. Parisuhteen ja avioliiton solmimisella oli heille muitakin tarkoituksia kuin lasten hankkiminen. Kangasniemi kertoi, että monet hänen ikätovereistaan olivat jo naimisissa ja hyväpalkkaisissa töissä, mutta eivät tästä huolimatta olleet vielä hankkineet lapsia. Hän arveli nuorten aikuisten olevan haluttomia ottamaan vastuuta lasten kasvattamisesta, ja muutamien hän tiesi olevan periaatteessa lasten hankkimista vastaan.

Toimittajan esittämään kysymykseen siitä, oliko hän itse tuntenut tarvetta lapsen hankkimiseen Kangasniemi vastasi näin: ”Ei lasta voi hankkia mielijohteesta, omaksi ilokseen. Sitä paitsi naisen elämällä voi olla muukin tarkoitus kuin äitiys.” Tämä kommentti haastoi perinteisen ajattelun sukupuolten rooleista, jonka mukaan suuret ikäluokat oli kasvatettu.

Elintason nousun ja laman vaikutukset

Me Naiset -lehdessä huomautettiin, että syntyvyyden lasku oli seurausta yhteiskunnallisista ihanteista ja yleisestä tilanteesta, kuten elintason noususta ja arvostusten muutoksista. Nykyaikana toiveena oli pieni perhe eikä ”köyhyyteen ja kurjuuteen” yhdistynyt monilapsinen suurperhe. Me Naiset -lehden perusteella avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen oli suurten ikäluokkien keskuudessa kuitenkin edelleen toiveena eikä avioliittoinstituutiota haastettu.

Mahdollisuudet perheen perustamiseen näyttivät kuitenkin huolestuttavasti heikentyneen. Elintason noususta huolimatta juuri suurten ikäluokkien aikuistumista sävytti köyhyyden ja kurjuuden uhka. Monet kärsivät työttömyydestä ja asuntopulasta. Heidän tulotasonsa oli jäänyt pahasti jälkeen vanhempien ikäluokkien tulotasosta. Ennen lapsi ”toi leivän tullessaan” eli lisätyövoimaa perheen elättämiseen. Nykyaikana lapsi taas tiesi rahan menoa ja kulutuksen kasvua. Perhepolitiikan ei katsottu tukevan riittävästi lapsiperheitä.

Väestöliiton toiminnanjohtajan Jouko Hulkon mielestä sen hetkinen sosiaalipolitiikka oli suorastaan lapsikielteistä. Hulkko, Alli Lahtinen ja useat muut Me Naiset -lehden haastattelemat asiantuntijat vaativatkin perhe-etuuksien parantamista, kuten lasten päivähoitopaikkoja, lapsilisän korottamista ja asumistukijärjestelmän kehittämistä.

Entäpä miesten mielipide?

Me Naiset kysyi myös, miksi syntyvyyden laskua tarkasteltiin vain naisia koskevana ongelmana. Miksi vain naisia kehotettiin synnyttämään lisää lapsia – mihin keskustelusta unohtuivat miehet? Eikö isyys kiinnostanut heitä?

Näin asian laita taisi olla, koska lehden haastattelemia miehiä lasten hankkiminen ei ainakaan juuri sillä hetkellä kiinnostanut. Poikkeuksen teki Väestöliiton toiminnanjohtaja Jouko Hulkko, jolla oli kolme lasta.

Taiteilija M. A. Numminen, jolla ei ollut lapsia totesi, että ajan henki ei suosinut lasten hankkimista, ei ainakaan suurperheitä. Maahanmuutto, jota myös ehdotettiin ratkaisuksi väestön vähenemiseen, ei ollut hänen mielestään hyvä ratkaisu, koska ”Suomi on hyvin rasistinen maa.” Omalta kohdaltaan Numminen kommentoi lasten hankkimista näin: ”Kunhan nyt vaimo ensin pääsee humkandiksi, niin katsotaan sitten, lukeeko suoraan filkandiksi vai mitä tehdään.”

Yhden lapsen isä, kirjastonhoitaja ja kirjailija Kari Vaijärvi myönsi, että heillä oli vaimonsa kanssa ”ehkä pikkuisen egoistinen asenne”. He olivat menneet nuorena naimiin, minkä jälkeen lapsi sitoi elämän kotiin. ”Vasta nyt pääsemme oikeastaan liikkumaan ulkona, elämään nuoruutta. Kunhan sitä on muutaman vuoden liikkunut, on taas mielellään kotona lasten kanssa peuhaamassa.” Miesten näkökulmassa korostui lapsettoman aikuisen elämän helppous pienten lasten vanhemman arkeen verrattuna.

Me Naiset -lehden näkökulmasta isillä oli äiteihin verrattuna paremmat mahdollisuudet liikkuvaan elämään silloinkin, kun perheessä oli lapsia. Riitta Auvinen kommentoi, että miesten piti luopua ”menevän miehen” roolista ja tulla iltaisin töiden jälkeen kotiin. ”Naiset eivät enää suostu istumaan yksin kotona ilta illan jälkeen.”

(Menevän miehen ongelmista voi lukea lisää Arja Turusen aiemmasta blogitekstistä).

Naisten innokkuutta hankkia lisää lapsia parantaisi se, jos myös isät hoitaisivat lapsiaan. Me Naiset ehdotti isyysloman käyttöönottoa, jotta miehillä olisi tähän paremmat mahdollisuudet.

Voisiko asioille vihdoin tehdä jotain?

Syntyvyys lähti vuoden 1973 jälkeen nousuun ja vakiintui noin 60 000 lapseen vuodessa. 1970-luvun aikana toteutettiin päivähoitouudistus, joka lisäsi lasten päivähoitopaikkoja ja naisten mahdollisuuksia käydä töissä. Isyysloma tuli vuonna 1978, ja sittemmin niin äitiys-, isyys- kuin vanhempainvapaan pituus on kasvanut. Lapsilisän määrä nousi 1990-luvun puoliväliin asti, minkä jälkeen sen suhteellinen arvo on laskenut.

Viime vuosien syntyvyyden laskusta on käyty monipuolista keskustelua. On kiinnostavaa, että siinä toistuvat samat teemat kuin 1960–1970-luvuilla.

Esimerkiksi Väestöliiton nykyisen tutkimusjohtajan Anna Rotkirchin vuoden 2024 lopulla laatima 20 ehdotuksen lista syntyvyyden parantamiseksi muistuttaa suuresti Me Naiset -lehden asiantuntijoiden 1970-luvun alussa tekemiä ehdotuksia: perhepoliittisia etuuksia kuten lapsilisää tulisi parantaa ja perhevapaita ja varhaiskasvatusta kehittää. Työn ja perheen yhteensovittamista olisi syytä edistää, jotta nuoret naiset eivät kohtaisi raskaussyrjintää ja jotta lasten hankkiminen ei lykkääntyisi liian myöhäiseen ikään. Olisi myös tärkeää perehtyä nuorten aikuisten tämänhetkiseen tilanteeseen ja toiveisiin.

Myös muita yhtymäkohtia nykypäivän ja 1960–1970-luvun keskustelujen kanssa on runsaasti. Näyttäisi, että jo suurten ikäluokkien kohdalla tunnistettiin ne samat tekijät, jotka nykyisinkin vaikuttavat lasten hankintaan negatiivisesti: vaikeudet puolison löytämisessä ja työn ja perhe-elämän yhdistämisessä, nuorten aikuisten huono asema työmarkkinoilla sekä perhe-etuuksien heikko taso.

Tuolloinkin varsinkin nuoret naiset kokivat, että heitä painostettiin hankkimaan lapsia ja syyllistettiin heidän tekemiään valintoja sen sijaan että olisi kunnioitettu heidän oikeuttaan päättää itse omasta elämäntilanteestaan. Yhteiskunnalliset tekijät kuten huono työmarkkinatilanne ja -asema vaikuttivat ja vaikuttavat yhä ihmisten mahdollisuuksiin ja halukkuuteen hankkia lapsia.

On myös kiinnostavaa, että jo 1960-luvulla huomattiin, että ongelmana ei ollut naisten kouluttautuminen vaan miesten vähäinen koulutustaso. Syntyvyyden laskun on katsottu johtuvan naisten halusta kouluttautua, kunnes havaittiin, että korkeasti koulutetuilla naisilla on itse asiassa enemmän lapsia kuin vähemmän koulutetuilla naisilla. Tällä hetkellä pienin lapsiluku on vähän koulutetuilla miehillä.

Koska ongelmien yhteiskunnalliset ja rakenteelliset syyt ovat pysyneet samoina jo vuosikymmenten ajan, toivoisi, että lasten saamista ja hankkimista edistäviä ratkaisuja alkaisi viimeinkin löytyä.

Koulutuksen segregaatiota sukupuolen mukaan ei ole kyetty purkamaan, mutta Lappeenrannan tekniseen korkeakouluun, nykyiseen Lappeenrannan-Lahden teknilliseen yliopistoon (LUT) on sentään saatu perustettua naisia kiinnostavia yhteiskunta- ja viestintätieteiden koulutusaloja. Ehkäpä se parantaa lapsia toivovien mahdollisuuksia kohdata toisensa.