Ajattele, jos töistä kotiin tullessasi ruoka olisi valmiina odottamassa, koti olisi siivottu ja pyykit pesty? Ruokailun jälkeen aikaa ei tarvitsisi käyttää tiskaamiseen, tulevien päivien ruokalistan suunnitteluun tai kaupassa käyntiin, vaan voisit viettää illan harrastusten tai perheen ja ystävien seurassa. Ja tämä toistuisi joka päivä.

Varsinkin ruuhkavuosiaan elävän, työssäkäyvän pienten lasten vanhemman korvaan tämä kuulostaa mahtavalta, joskaan ei kovinkaan realistiselta ehdotukselta – ellei ole varaa palkata kotiapulaista, kokkia ja siivoojaa.

1960-luvulla toimineen Yhdistys 9:n mielestä elämä ilman kotitöitä oli kuitenkin täysin toteutettavissa oleva vaihtoehto. Sukupuolten tasa-arvoa yhteiskuntaan ajanut suomalaisyhdistys vaati, että kotityöt tulisi ulkoistaa ja kollektivisoida. Näin kaikilla – myös naisilla – olisi enemmän vapaa-aikaa. Kotitöiden minimointi oli tärkeää sukupuolten tasa-arvon edistämisen kannalta.

Tämä blogipostaus pohjautuu artikkeliini ”Lähiösuunnittelu sukupuolten tasa-arvon esteenä? – Yhdistys 9 ja vaatimukset asumisen uudistamisesta 1960-luvulla”, joka julkaistiin Historiallisessa Aikakauskirjassa viime vuoden lopulla (4/2023). Artikkelin aineistona on käytetty muun muassa Me Naiset -lehteä.

Artikkeli palkittiin toukokuussa 2024 Kaupunkitutkimuksen päivillä Vuoden kaupunkikirjoituksena. Palkinto on myönnetty vuodesta 2005 lähtien parhaalle suomenkieliselle kaupunkitutkimuksen alaan kuuluvalle tieteelliselle artikkelille. Palkinnon myöntävät Yhdyskuntasuunnittelun seura yhdessä Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran ja Rakennetun Ympäristön Tutkimuksen Seuran kanssa.

Historiallisen Aikakauskirjan artikkelin voi lukea täällä.

Naisten kaksoistaakka: kaksi työpäivää

Naisten työssäkäynnin yleistyminen toisen maailmansodan jälkeen on niin feminismin kuin yleisemmin yhteiskunnallisen kehityksen näkökulmasta nähty usein naisten vapautumisen ja sukupuolten tasa-arvon merkkinä. Perinteisemmän näkemyksen mukaan äitien paikka oli kotona hoitamassa kotitaloutta ja lapsia. Naisten vapautuminen työelämään ei kuitenkaan tarkoittanut heidän vapautumistaan kotitöiden tekemisestä. Päinvastoin – jo toisen maailmansodan aikana oli puhuttu naisten kaksoistaakasta. Termillä tarkoitettiin sitä, että oman ansiotyönsä lisäksi naisten piti tehdä kotona vielä toinen työpäivä, eli siivota, laittaa ruokaa, tiskata, pestä pyykkiä, silittää sekä vaatettaa koko perhe.

Sodan jälkeen ratkaisuna naisten kaksoistaakkaan ehdotettiin, että pienten lasten äidit tekisivät lyhyempää työpäivää. Näin he ehtisivät työpäivän jälkeen hoitaa myös kotityöt rasittumatta liikaa. Lisäksi isät voisivat auttaa äitejä kotona. Apuun otettiin myös uusin tekniikka: jääkaappien, pesukoneiden ja muiden kodinkoneiden käyttöönotto helpottaisi osaltaan naisten työtä.

Avuksi kollektiivipalvelut

Yhdistys 9 katsoi, että sekä naiset että miehet piti vapauttaa kotitöiden tekemisestä kokonaan. Se kysyi, oliko tarkoituksenmukaista, että aikuiset ihmiset käyttivät vapaa-aikaansa raskaisiin ja päivästä toiseen toistuviin monotonisiin tehtäviin kuten siivoukseen, pyykinpesuun, ruoanlaittoon ja vaatehuoltoon. Yhdistys 9 huomautti, että kotitöiden tekemiseen kuluvaa aikaa ja vaivaa tarkasteltaessa tuli huomioida kaikki ne työvaiheet, joita työn tekeminen edellytti. Esimerkiksi ruoanlaittoon sisältyi myös kaupassa käynti, kauppakassien kantaminen kotiin sekä tiskaaminen ruokailun jälkeen. Oliko järkevää, että jokainen kotitalous hoiti samat asiat itse, kun kotityöt voisi järjestää tehokkaamminkin?

Kotitöiden toistuvuus ja työläys oli keskeinen syy, miksi toisen vanhemmista – yleensä äidin – piti jäädä kotiin tai tehdä varsinaisen työpäivän jälkeen vielä toinen työpäivä kotona. 1960-luvulla eineksiä ja puolivalmisteita oli myynnissä kaupoissa vain vähän, ja arkea helpottavat kodinkoneet olivat kalliita ja siksi vielä harvinaisia. Perheenäitien työssäkäyntiä vastustettiin sillä perusteella, että lasten olisi tärkeää saada kasvaa kotona oman äidin hoidossa. Yhdistys 9 kiinnitti huomiota siihen, että iso osa kotiäitien ajasta kului kotitöiden tekemiseen eikä lasten hoitamiseen. Oliko tämä lastenkaan kannalta hyvä asia?

Yhdistys 9:n mielestä kotityöt olivat naisten ja miesten vapautumisen sekä sukupuolten tasa-arvon toteutumisen esteenä. Ratkaisuna ongelmaan yhdistys ehdotti, että kotityöt ulkoistettaisiin niin sanottujen kollektiivipalvelujen vastuulle. Kollektiivipalvelut tarkoittivat esimerkiksi kaupallisia siivous- ja pesulapalveluja sekä korttelikeittiöitä ja -ravintoloita. Kollektiiviravintolassa ruoan valmistaisi ammattitaitoinen henkilökunta, ruokalista vaihtuisi päivittäin ja annokset olisivat terveellisiä ja monipuolisia. Lähitalojen asukkaat voisivat joko ruokailla ravintolassa tai hakea valmiin ruoan kotiinsa. Kollektiivipalvelut toisivat myös palkattomasti tehdyn kotityön palkkatyön ja sen etuuksien piiriin ja lisäisivät työpaikkojen määrää Suomessa.

Asukkaiden näkökulmasta kollektiivipalvelujen käyttö tarkoittaisi vapaa-ajan lisääntymistä ja mahdollistaisi kummankin vanhemman työssäkäynnin. Koska yhteiskeittiö pystyisi tuottamaan ruoan tehokkaammin ja halvemmin kuin yksittäiset kotitaloudet, kollektiiviravintolassa ruokailu ei välttämättä tulisi kalliimmaksi kuin ruoan valmistaminen kotona. Kotiin ei myöskään tarvitsisi hankkia kalliita kodinkoneita, mikä säästäisi rahaa. Ja kun perheessä olisi kaksi kokopäivätyössä käyvää vanhempaa, perheen tulot kasvaisivat ja myös ruokakuluihin olisi käytettävissä enemmän rahaa.

Avoimen ja kompaktin kaupungin idea

Yhdistys 9:n ajattelussa kollektiivipalvelut olivat osa laajempaa kaupunkisuunnittelun uudistamista. 1960-luku oli lähiörakentamisen aikaa: kaupunkien asukasmäärät kasvoivat nopeasti ja väestöä alettiin asuttaa keskustoiden ulkopuolelle rakennetuille rivi- ja kerrostalovaltaisille asuinalueille. Yhdistys 9:n aloittaessa toimintansa suomalainen lähiösuunnittelu perustui Espoon Tapiolan edustaman puutarhakaupungin ideaan. Lähiöt sijoitettiin kauas kaupunkien keskustoista, jotta ihmisten ei tarvitsisi asua ahtaasti kaupungin hälyssä vaan väljästi luonnonläheisessä ympäristössä.

1960-luvun nuoren arkkitehtipolven mielestä Tapiola ei kuitenkaan edustanut ihanteellista vaan pikemminkin ongelmallista lähiösuunnittelua. Tapiola perustui eriyttämistä edustavaan kaupunkisuunnitteluun, jossa kaupungin eri toiminnot eli asunnot, työpaikat, palvelut ja vapaa-ajanviettopaikat sijoitettiin eri alueille. Lähiön asukkaiden näkökulmasta tämä tarkoitti sitä, että kodista oli pitkä matka niin töihin, kauppaan, harrastuksiin kuin palveluidenkin äärelle. Koska lähiöissä ei ollut palveluja eikä mahdollisuuksia sosiaalisiin kontakteihin, ne olivat asuinalueina tylsiä ja aiheuttivat asukkailleen jopa masennusta.

Yhdistys 9:n näkökulmasta puutarhalähiöt perustuivat ydinperheajatteluun sekä perinteiseen sukupuoliroolijakoon, jossa mies oli perheen elättäjä ja äiti jäi kotiin lasten kanssa. Toimintojen eriyttämiseen perustuva kaupunkisuunnittelu eristi naiset ja lapset muusta yhteiskunnasta ja oli esteenä Yhdistys 9:n tavoitteelle, jonka mukaan molemmat vanhemmat kävisivät töissä ja vastaisivat lasten kasvatuksesta yhdessä.  

Sukupuolten tasa-arvon ja naisten ja miesten vapauttamisen kannalta oli tärkeää, että kaupunkisuunnittelu perustuisi kompaktikaupungin ja avoimen kaupungin ideoihin. Kompaktikaupungissa yhdellä alueella sijaitsi useita toimintoja, eli työpaikat, palvelut ja harrastuspaikat olisivat lähellä kotia. Näin ollen esimerkiksi työmatka olisi lyhyt, eikä palvelujen ja harrastusten ääreen tarvitsisi hakeutua pidemmälle. Mahdollisuuksia sosiaalisiin kontakteihin olisi runsaasti. Ruokakauppojen olisi myös hyvä olla myöhään illalla auki, jotta niissä ehtisi asioida työpäivän jälkeen.

Avoimen kaupungin ideassa ”katu on osa asunnosta ja kollektiivitoiminta on osa yksityis- ja perhe-elämästä”, kuten Yhdistys 9:n jäsen arkkitehti Kirsti Nordin määritteli. Tämä tarkoitti, että perinteisesti kodin piiriin kuuluneita asioita kuten vaikkapa ruokailu tapahtuisi kodin ulkopuolella, mutta kuitenkin lähellä kotia.

Utopiaa vai realismia?

Yhdistys 9:n ideat saivat kiinnostuneen, mutta myös epäilevän vastaanoton. Yhdistys 9:n jäsen, arkkitehti Leif Sundström huomautti epäilijöille, että aiemmin kodin piirissä oli tehty paljon sellaisiakin töitä, jotka sittemmin oli ulkoistettu kodin ulkopuolelle. Esimerkiksi kankaita ei enää kudottu kotona vaan ostettiin kaupasta. 1960-luvulla myös valmisvaatteet tulivat markkinoille, eli vaatteiden valmistuskin oli siirtymässä pois kotitalouksilta.

Jotta kollektiivipalvelujen rakentaminen olisi mahdollista, oli tärkeää saada poliittiset päättäjät ja rakennusliikkeet innostumaan asiasta. Mutta olisivatko ihmiset valmiita käyttämään yhteiskeittiöiden ja kollektiiviravintoloiden palveluita? Suomessa oli 1900-luvun alussa rakennettu eri kaupunkeihin yhteiskeittiöillä varustettuja kerrostaloja. Yhteiskeittiöt olivat vähitellen jääneet pois käytöstä, koska asukkaat eivät käyttäneet niiden palveluja. Yhteiskeittiön tarjoama ruoka ei välttämättä maistunut kaikille tai palvelu koettiin liian kalliiksi, minkä vuoksi asukkaat tekivät ruoan mieluummin itse. Yhdistys 9 huomauttikin, että asuinalueet tuli kaavoittaa tiiviisti isolle asukasmäärälle, jotta palveluiden tuottaminen oli kannattavaa. Ruoanlaitossa tuli kuunnella myös asiakkaiden toiveita.

Aiemmat yhteiskeittiökokeilut herättivät keskustelua myös siitä, oliko koti enää kodikas, jos sieltä puuttui keittiö. Tekikö keittiön ja ruoanlaittomahdollisuuksien puuttuminen kerrostalosta pelkän asuntolan? Yhdistys 9 taas kiinnitti huomiota siihen, että kotitöiden tekeminen ja ruokailu vain ydinperheen kesken sitoi ihmisiä liiaksi kotiin ja siten lisäsi heidän yksinäisyyttään. Kortteliravintolassa ruokailu tarjoaisi mahdollisuuden sosiaalisiin kontakteihin, mikä vähentäisi niin perheellisten kuin yksinasuvienkin yksinäisyyttä.

Yhteisöasumista Ruotsin Hässelbyssä

Yhdistys 9:n ehdotuksista innostui Me Naiset -lehti, joka uutisoi yhdistyksen suunnitelmista. Lehti lähetti vuonna 1967 toimittajansa Jertta Roosin Ruotsiin selvittämään, miten Hässelbyn kollektiivitalossa asuttiin. Talon palveluihin sisältyivät ravintola, pesula- ja siivouspalvelut, lasten päiväkoti sekä ravintolan yhteydessä ollut sali, jossa voitiin järjestää tilaisuuksia ja juhlia tai kutsua ystäviä illanviettoon. Ravintolasta saattoi myös hakea ruoan mukaansa ja lämmittää sen kotona. Talon alakerrassa oli kauppa, joka oli avoinna iltakahdeksaan asti. Muut alueen kaupat menivät kiinni aikaisemmin.

Roosin haastattelemat työssäkäyvät asukkaat kertoivat olevansa tyytyväisiä, että työpäivän jälkeen sai istahtaa valmiiseen pöytään. Eläkeläisille talon ravintola oli tapahtumien keskus ja suosittu tapaamispaikka. Yksi asukkaista koki, että asuminen oli talossa muutenkin yhteisöllisempää kuin tavallisessa kerrostalossa, koska asukkaat tunsivat toisensa. ”Täällä näkee hississä ja rapussa paljon enemmän ystävällisiä kasvoja kuin siellä missä ennen asuttiin.”

Negatiivisiakin kommentteja esitettiin: yksi asukas ei pitänyt ravintolan ruoan mausta, ja koki, että elämä naapureiden kanssa oli kuin pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Rivien välistä päätellen asukkaat tiesivät toistensa asiat paremmin kuin toisilleen tuntemattomiksi jäävät naapurit.  

Mitä ehdotuksille tapahtui?

Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat kannattivat kompaktikaupungin ideaa, mutta sen ajatukset palveluiden tuomisesta ihmisten lähelle jäivät 1960- ja 1970-lukujen lähiörakentamisessa sivuosaan. Uusissa lähiöissä saatiin odottaa kauppojen ja muiden palvelujen tuloa useita vuosia. Automarkettien tulo keskitti kaupat yhä kauemmas asuinalueista.

1970-luvun kuluessa kollektiiviravintolan ideat kuitenkin toteutuivat työpaikka- ja opiskelijaruokaloiden sekä lounasravintoloiden muodossa. Joka arkipäivä ne tarjoavat monille suomalaisille edullisen ja terveellisen lounaan. Ruokailua varten ei tarvitse pakata eväitä mukaan tai käydä nakkikioskilla tai kotona syömässä. Joukkoruokailu on tutustuttanut suomalaiset salaattibuffettiin ja raastepöytään ja vakiinnuttanut kasvikset ja lautasmallin suomalaiseen ruokakulttuuriin, mikä on tehnyt ruokailutottumuksista entistä terveellisempiä. 1960-luvun jälkeen markkinoille ovat tulleet myös einesruoat, puolivalmisteet ja pikaruoka sekä viimeisimpänä pizzataksit, woltit ja foodorat.

Kollektiivipalvelut – edelleen ajankohtainen ehdotus?

1960–1970-luvuilla uskottiin, että naisten tekemien kotitöiden määrä tulisi tulevaisuudessa vähentymään kodinkoneiden ja einesten myötä. Myös isiä patistettiin tekemään puolet kotitöistä. Näin ollen kollektiivipalveluille olisi vähemmän tarvetta.

Tosiasiassa kotitöiden määrä ei ole kuitenkaan vähentynyt. Kotityöt ovat edelleen yksi eniten arkea ja perhe-elämää kuormittavista tekijöistä, ja ne kasaantuvat edelleen nimenomaan äideille, kuten Tilastokeskuksen tuore tilasto osoittaa. Vaikka isät osallistuvat kotitöiden tekemiseen yhä enemmän, vuonna 2024 tilanne on se, että naiset tekevät miehiä enemmän sekä ansiotöitä että kotitöitä. Aiemmin naisten ja miesten kokonaistyöpäivän pituus oli yhtä pitkä, koska miehet tekivät enemmän ansiotyötä. Naisten työssäkäynti on siis entisestään yleistynyt, mutta vastuu kotitöistä ei ole vähentynyt samassa suhteessa.

Viime vuosina on alettu kiinnittää huomiota siihen, että äidit vastaavat myös metatöistä eli kotitöiden suunnittelusta ja koordinoinnista. Äidit siis joutuvat miettimään etukäteen, mitä perheissä syödään, milloin ruokaa laitetaan, milloin käydään kaupassa ja mitä sieltä ostetaan.

Kotitöiden ja metatöiden vuoksi pienten lasten äidit ovat uupuneempia kuin isät. Naisilla on myös vähemmän vapaa-aikaa kuin miehillä. Tilastokeskus kysyykin, voisiko tämä oli syynä laskeviin syntyvyyslukuihin. Syntyisikö Suomeen enemmän lapsia, jos äideillä olisi vähemmän kotitöitä tehtävänä ja enemmän aikaa omiin harrastuksiin?

Yhdistys 9:n ideoiden mukaisesti on mahdollista kysyä, voisivatko kollektiivipalvelut olla ratkaisu perhe-elämän ja kotitöiden kuormittavuuteen? Olisiko jo aika vapauttaa sekä naiset että miehet kotitöiden ja niihin sisältyvien metatöiden tekemisestä? Ainakin ihmisten vapaa-aika lisääntyisi, kotitalouspalveluiden tuottaminen lisäisi työpaikkojen tarjontaa, kotitöiden aiheuttama kuormitus vähenisi ja syntyvyysluvutkin kenties alkaisivat kasvaa. Voisivatko ihmiset silloin paremmin?