”Muutoksiin vastataan muutoksilla. Luopuminen on eräänlainen muutos sekin. [–] Naisasianaisena on tietysti katkeraa todeta, että naisen päätöksiin työelämään ja uralla etenemiseen vaikuttavat muutkin kuin työasiat: lapset, koti ja mies. Niin se on, myönnän pois.

Vuodet Eevassa ovat olleet mukavaa aikaa. Kiitos teille, jotka olette ostaneet, lukeneet, seuranneet, kirjoitelleet, kiittäneet ja moittineet. Suomalainen lukija reagoi harvoin. Sitäkin mukavammalta on tuntunut kun niin on tapahtunut.”

Sirkku Uusitalo, Muutosten aikaa, Eeva 6/1972

Näin kirjoitti Eeva-lehden pääkirjoituksessa tehtävästään väistymässä ollut Sirkku Uusitalo (1937–2017) kesäkuussa 1972. Uusitalo oli päätoimittanut lehteä vuodesta 1969 lähtien ja pyrkinyt tuomaan siihen aiempaa radikaalimpia näkökulmia naisen asemaa koskien. Eevan konservatiivispainotteisessa lukijakunnassa lehden suunnanmuutos ei saanut kuitenkaan vastakaikua, mistä johtuen hän joutui väistymään tehtävästä.

Pääkirjoituksessaan Uusitalo ei sanonut tätä suoraan, vaikka viittasikin palautteen mittavaan määrään. Sen sijaan hän käytti tilaisuuden vielä kerran hyväkseen nostamalla esiin sukupuolten tasa-arvossa edelleen ilmenneitä epäkohtia.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitkä tekijät vaikuttivat kotimaisten naistenlehtien tapaan käsitellä feminismiä 1970-luvulla. Teksti pohjautuu viime vuoden lopulla julkaistuun tutkimukseeni Feminism in the Finnish Print Media, 1968–1985, jossa analysoin kansainvälisestä naisten vapautusliikkeestä käynnistyneen uutisoinnin muuttumista kotoperäiseksi keskusteluksi feminismistä. Lisäksi problematisoin 1960-luvun lopulla käydyn sukupuoliroolikeskustelun vaikutusta 1970-luvun julkiseen keskusteluun naisasiasta.

Otsikon sitaatti Eeva-lehden päätymisestä ”seksipolulle” kertoo osaltaan roolikeskustelun pitkästä varjosta. Vuonna 1970 julkaistun lukijakirjeen kommentti ei suinkaan kritisoinut seksuaalisuuden aiempaa näkyvämpää roolia lehden sivuilla vaan ylipäätään naiskysymyksen pitämistä esillä. Seksi-sanan käyttö tässä yhteydessä johtui siitä, että sukupuolten tasa-arvon ajamisessa käytetty termi sukupuolirooli ymmärrettiin julkisessa keskustelussa seksuaalisuuteen liittyvänä käsitteenä. Erityisesti sukupuoliroolikeskustelua kritisoineet keskustelijat seksualisoivat termin, mikä johti paikoin käsitteiden sekoittumiseen.

Tasapainoilua sisältöjen suhteen

Sirkku Uusitalo oli nostanut naiskysymystä lukijoiden tietoisuuteen jo aiemmissa työpaikoissaan, kuten Suomen Kuvalehdessä. Hänen luotsaamansa Eevan feministissävytteiset vuodet eivät ole poikkeus myöskään suomalaisten naistenlehtien kentällä. Itse asiassa tutkijat ovat osoittaneet, että naisen asemasta käytiin aktiivista keskustelua ja kotimaiset naistenlehdet hyödynsivät muutenkin jutuissaan yhteiskunnallisia näkökulmia.

Kantaaottavampi ote ei saanut kuitenkaan etäännyttää lukijakuntaa liikaa: kaupallisuuden ehtona olivat maksavat lukijat. Tämän joutui Uusitalon tavoin toteamaan myös Suomen suosituimpiin naistenlehtiin kuuluneen Jaana-lehden (ilm. 1962–1985) tekijätiimi, joka pyrki herättelemään lukijoitaan naiskysymykseen aiempaa aktiivisemmin vuosina 1973–1975.

Mediatutkija Laura Saarenmaan mukaan Jaana oli omaksunut aiempaa naisasiamielisemmän hengen osana ajan ajanvietelehdissä voimistunutta asiallisuuden ihannetta. Naisen aseman esittely eri kanteilta ja perinteisiin kohdistunut kritiikki, kuten missimyytin ravistelu, eivät kuitenkaan vedonneet lukijoihin. Levikin ja ilmoitustulojen käännyttyä laskuun lehden oli lopulta haettava uutta linjaa, mikä löytyi lopulta julkkisjuoruista.

Nuoret toimittajat kiinnostuvat naisasiasta

Lukijakunnan toiveiden ohella toimittajien omat mielenkiinnon kohteet ovat heijastuneet sisältöihin, mistä Sirkku Uusitalon vahva panos naisnäkökulmien esiin nostajana on yksi esimerkki. Myös monet Anna– ja Me naiset -lehden toimittajista seurasivat aikansa trendejä ja toivat lehtien palstoille erilaisia nuoria, työssäkäyviä naisia kiinnostaneita kysymyksiä.

Lehdissä seurattiin esimerkiksi tasa-arvopolitiikassa tapahtuneita edistysaskeleita ja perinteisille miesten aloille murtautuneita naisia työelämässä. Lisäksi kansainvälinen feministinen liikehdintä alkoi kiinnostaa toimittajia 1960- ja 1970-luvun taitteessa.

Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman naisnäkökulmiin myötämielisesti suhtautunutta päätoimittajaa. Esimerkiksi Annan päätoimittaja Kirsti Lyytikäinen (1926–2008) ei ollut mikään naisasian esitaistelija. Hän ymmärsi kuitenkin teeman merkityksen toivotun lukijakunnan tavoittamiseksi. Lyytikäinen otti omista lähtökohdistaan käsin toisinaan kantaa myös naiskysymykseen, kuten osoitin aikanaan väitöskirjassani “En mä oo mies enkä nainen. Mä oon toimittaja”: Sukupuoli ja suomalainen toimittajakunta 1960- ja 1970-luvulla (2013).

Suomalaislehdet eivät missään vaiheessa muodostuneet feminismiä avoimesti julistaviksi foorumeiksi, mitä ei toki tapahtunut muissakaan maissa. Kaupallisissa naistenlehdissä oli kuitenkin eroja siinä, miten naisasiaa tuotiin esille. Esimerkiksi Ranskassa Elle ja Marie Claire vastasivat ajan henkeen julkaisemalla 1960- ja 1970-luvulla naisasialle omistettuja sivuja. Ranskalaistutkijoiden mukaan tämä oli mahdollista, koska ajan yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti sekä kaupallisuuteen liittyneet vaatimukset kohtasivat lehtien toimituksissa.

1960- ja 1970-luvun vapautuvassa ilmapiirissä syntyi myös lukuisia nuorille naisille suunnattuja lehtiä, kuten brittiläinen Nova (1968–1975) ja australialainen Clio (1972–), jotka jakoivat naisliikkeen tavoitteleman kohdeyleisön. Ne tarjosivat feminismiä yleistajuisessa muodossa, vaikka lehdet samanaikaisesti tuottivat perinteistä naiskäsitystä ylläpitäneitä sisältöjä, joita feministiliikkeen aktiivit halveksivat.

Ajatus naistenlehtien roolista naisellisuuden harhojen tuottajana oli tuttu jo Betty Friedanin menestysteoksesta The Feminine Mystique (1963, suom. Naisellisuuden harhat), mutta 1970-luvun feministit näkivät lehdet suoranaisina naisen alistamisen välineinä. Tästä johtuen naistenlehtien toimituksia vallattiin niin Yhdysvalloissa, Hollannissa kuin Tanskassakin. Miss Amerikka -kilpailun yhteydessä järjestetyssä mielenilmauksessa syyskuussa 1968 feministit heittivät naistenlehtiä symboliseen roskatynnyriin.

Henkilökuvassa tanskalainen Punasukka

Suomessa nuoria naisia ei samalla tavoin löydetty vielä erityisenä kohderyhmänä eikä naisasialle omistettu erillisiä sivuja naistenlehdissä, mutta teemaa nostettiin ajoittain esiin eri maiden feministiryhmiä käsitelleissä jutuissa. Esimerkiksi toukokuussa 1975 Me naiset esitteli Suzanne Giesen, joka ingressin mukaan oli ”Tanskan punasukkien kuningatar”. ”Punasukkaliikkeeksi” itsensä nimennyt Tanskan feministinen liike oli aktivoitunut vuonna 1970.

Me naisten artikkeli oli tyypillinen henkilökuva, jossa toimittaja keskittyi haastateltavan ajatuksiin ja tämän elämän kuvailuun. Lukija sai esimerkiksi tietoa Giesen feministisestä heräämisestä sekä tämän senhetkisestä elämäntilanteesta, johon kuuluivat mies ja 3-vuotias tytär.

Uuden naisasialiikkeen keskeiset teesit eivät jääneet lukijalle epäselväksi, mutta tarkastelua ei kiinnitetty millään tavalla Suomen tilanteeseen. Tämä on sinällään ymmärrettävää, sillä henkilöhaastattelu oli osa laajempaa juttusarjaa, joka liittyi lehden kansainvälisen naistenvuoden satsaukseen: naisen asemaa esiteltiin eri maissa.

Juttusarja kuvasti hyvin Yhdistyneiden kansakuntien (YK) lanseeraaman naistenvuoden tavoitteita, erityisesti naisen aseman parantamista globaalisti. Erikoisvuosi käynnistikin kokonaisen naisten vuosikymmenen (1975–1985), jonka aikana järjestettiin kolme kansainvälistä naisen asemaan keskittynyttä kongressia.

”Asioista jotka ovat mielenkiintoisia, uusia”

Naistenvuoden 1975 juttusarja olisi antanut Me naisille oivan tilaisuuden käsitellä myös kevättalvella julkisuuteen nousseita kotimaisia feministiryhmiä ja niiden toimintaa. Muissakin lehdissä naistenvuoteen tartuttiin innokkaasti, mutta kotimaiset feministiryhmät loistivat myös niissä poissaolollaan. Mistä tämä johtui?

Yhtäältä voidaan ajatella, että liikkeen näkyvimmät edustajat eli sosialistifeministiset ruohonjuuritason ryhmät Marxisti-Feministit (Marxist-Feministerna) ja Puna-akat (Rödkäringarna) sekä Naisasialiitto Unionin työryhmät keräsivät vielä yhteen niin pienen joukon naisia, että niiden toiminta ei riittänyt herättämään naistenlehtien toimittajien kiinnostusta. Vaikka naistenlehdet eivät sinällään olleet riippuvaisia uutisarvosta, ajankohtaisuus ja aiheen merkittävyys juuri heidän lukijakunnalleen oli eittämättä yksi juttuarvoa keskeisesti määrittäneistä kriteereistä.

Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi Me naiset -lehden pääkirjoituksessa vuonna 1975:

”Mekin, tämä Sinun lehtesi Me naiset, olemme tiedottajia. Emme radion, teeveen ja päivälehtien tapaan välitä päivittäisiä uutisia, vaan teemme tiedotustyötä omalla sarallamme. Kerromme sinulle asioista, jotka jokaisen on hyvä tietää, asioista jotka ovat mielenkiintoisia, uusia.”

Kerttu Saarela, pääkirjoitus, Me naiset 50/1975

Päätoimittaja Kerttu Saarela (1924–1984) puhutteli pääkirjoituksessaan lukijaansa suoraan, mikä on yksi naistenlehtien keskeisistä konventioista. Teksti kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, mitä Saarela piti lehden sisällön näkökulmasta olennaisena. Tavoitteena oli kertoa lukijoille uusista asioista, joita toimituksen sisällä käydyissä keskusteluissa pidettiin sellaisina, jotka oli syytä tuoda lukijoiden tietoisuuteen.

Eri naistenlehtien vuosikertojen valossa kansainvälinen feminismi oli tällainen teema jo 1970-luvun alkuvuosina, vaikka kotimaiset feministiryhmät alkoivat näkyä lehtien sivuilla yhä useammin vasta 1970-luvun viimeisinä vuosina. Tämä oli osin seurausta äidinkielestä: tuolloin feminismistä oli tullut myös suomenkielisiä naisia kiinnostanut aate, kun taas ensimmäiset ruohonjuuritason toimijat olivat pääasiassa suomenruotsalaisia.

Kielikysymys ei määrittänyt yksinomaan naistenlehtien kirjoittelua vaan se heijastui myös sanomalehtiin: kotimainen feminismi näkyi niissä eritahtisesti, suomenruotsalaisten lehtien toimiessa suunnannäyttäjinä, kuten osoitan tuoreessa kirjassani.