Yhteiskunta yhdelle vai kahdelle?

Vuoden 2024 aikana sinkkuuden teemat ovat olleet valtakunnan mediassa paljon esillä. Helsingin Sanomissa sinkkuutta on käsitelty esimerkiksi yksilön henkilökohtaisena suruna, osana nopeasti muuttuneen deittailukulttuurin ongelmia ja väestöpoliittisina huolina, jotka liittyvät perheen perustamisen lykkäämiseen.  

Parisuhde ja perheen perustaminen ovat vallitsevia normeja, jotka ilmenevät monin tavoin. Yksineläjät esimerkiksi kokevat, että yhteiskunta on suunniteltu yhden sijaan kahdelle. Sinkkuuden kokonaisilmiö on kuitenkin laaja. Esimerkiksi pelkistä perheettömistä puhuminen rajaisi ulkopuolelle henkilöt, joilla on omia lapsia.

Paneudun tässä blogitekstissä tapausesimerkkinä vuoden 1970 Jaana-lehdessä käytyyn keskusteluun naisten hyväksytystä ja ei-hyväksytystä sinkkuudesta. Lopuksi pohdin, miten Jaanassa käsitellyt teemat asettuvat nykyaikana käytyyn keskusteluun sinkkuudesta.

Olen valinnut tarkastelun kohteeksi vuoden 1970, koska sitä edelsivät edellisellä vuosikymmenellä käynnistyneet suomalaisen yhteiskunnan muutokset, kuten avoliittojen hidas yleistyminen, avioliittoinstituution asettaminen kriittisen tarkastelun alle, ehkäisypillereiden tulo markkinoille ja seksuaalisen vapautumisen aikakausi. Murrokset haastoivat ydinperheen ideaalia ja samalla ne vaikuttivat sinkkuuden uudelleenmäärittelyyn yhteiskunnassa.

Sinkkuus sanana kattaa koko ilmiön ja auttaa ymmärtämään sinkkuuden monia näkökulmia. Aikalaistermistö vilisee ikä- ja siviilisäätysidonnaisia termejä: poikamiestytöt olivat nuoria naisia, poikamiehet minkä tahansa ikäisiä miehiä, neidit taas edustivat kaikenikäisiä naimattomia naisia ja niin edelleen. Vanhapiika-nimitystä ei yleensä käytetty mediateksteissä, elleivät henkilöt itse viitanneet itseensä termillä.

Sinkkuuden laaja-alaisempi hyväksyminen iästä, sukupuolesta ja sosiaalisesta statuksesta riippumattomana tilana on vaatinut neuvottelua, sinkkuuden uudelleenmäärittelyä ja yhteiskunnallisia muutoksia. Ymmärtääksemme näitä uudelleenmäärittelyitä tarvitsemme sinkkuuden historiallista tutkimusta.

Historioitsijan iloksi mediassa onkin tuotu esiin sinkkuutta myös historiallisista näkökulmista. Esimerkiksi filosofian tohtori, tietokirjailija Henna Karppinen-Kummunmäki on nostanut esille sinkkuuden sukupuolittuneisuuden historiallista kehitystä nykypäivään saakka tuoreessa tietokirjassaan Sinkkuus kautta aikojen (2024).

Lisäksi menneisyydestä on löydetty pontta nykyisyyteen, kun paljon puhuttaneeseen syntyvyyskeskusteluun on haettu perspektiiviä valtion puuttumisesta perhesuhteisiin. Suomessakin oli käytössä vuosina 1935–1975 perheettömien lisävero, jonka seurauksena lapsettomat ja naimattomat henkilöt maksoivat valtiolle kovempaa veroa kuin perheelliset.

Katsaus vuoden 1970 Jaanaan

Jaana (1962–1985) oli kuukausittain ilmestynyt Lehtimiehet Oy:n kustantama naistenlehti, joka muuttui viikkolehdeksi vuodesta 1974 lähtien. Jaana oli vuonna 1970 lukijamäärältään suosituimpia suomalaisia naistenlehtiä yhdessä Annan ja Me Naisten kanssa. Lehti oli tarkoitettu laajalle kohderyhmälle, “asuivatpa ihmiset sitten kartanossa tai mökissä, sairaalassa tai loistohuvilassa, meren saarella tai suurkaupungin vilinässä.” (Jaana 1/1970)

Naistenlehdet, kuten myös Jaana, ovat tyypillisesti korostaneet sisällössään perheen ja avioliiton merkitystä. Vakiokuvastoa ovat olleet esimerkiksi satuhäät ja onnellisten avioliittojen kuvaukset. Lukijatutkimuksen (1970) mukaan Jaanan lukijakunnasta yli puolet oli naimisissa olevia naisia ja kolmannes naimattomia naisia. Lehden tavoitellessa laajaa kohderyhmää oli luontevaa kirjoittaa myös naimattomien naisten elämästä.

Jaanan sisällöllinen tyyli pohjautui ”meidän ihmisten elämälle” ja henkilöhaastatteluille. Blogitekstissä käyttämäni esimerkkijulkaisut ovat henkilöhaastatteluita. Osassa kantavana teemana oli haastateltavan siviilisääty, mutta mukana on myös tekstejä, joiden ydin on muualla kuin parisuhdestatuksessa. Niissä on silti käsitelty näkyvästi sinkkuuteen liittyviä kysymyksiä.

Pesäeroa menneeseen – ”Kaksi sukupolvea” -haastattelut

Jaanassa julkaistiin vuosina 1969–1970 juttusarjaa ”Kaksi naista – kaksi sukupolvea – kaksi maailmaa?”, jossa haastateltiin 39–58-vuotiaita äitejä ja heidän 19–28-vuotiaita tyttäriään. Juttusarjassa tyttärien ja äitien mielipiteiden väliltä haettiin eroja ja yhtäläisyyksiä. Keskustelunaiheina oli polttavan ajankohtaisia kysymyksiä, kuten mielipiteitä sukupuolivalistuksesta, politiikasta ja kouludemokratiasta. Haastatteluissa esiin nousivat myös nuorten naisten ajatukset perheen perustamisesta.

Haastatellut nuoret naiset olivat kaupunkilaisia ja pääsääntöisesti lähtöisin hyvätuloisista perheistä. Useampien äidit olivat korkeasti kouluttautuneita tai muuten elämässään aktiivisia kansalaisia. Äitien joukossa oli esimerkiksi psykiatri, lääkäri, hammaslääkäri ja opettaja sekä aktiivisia yhdistys- ja politiikkaihmisiä.

Juttusarjaa mainostettiin Jaanassa ”uutena ja modernina”. Vaikka äidit edustivat juttusarjassa menneisyyttä, eivät he kuitenkaan saaneet konservatiivista leimaa, pikemmin päinvastoin. Moderni äitiys tarkoitti seisomista tyttärien päätösten ja elämänvalintojen tukena, vaikka äidin ja tyttären elämänpolut tavoitteineen saattoivat poiketa toisistaan paljonkin. Sukupolvien välisistä eroista puhuttiin ymmärtäväisesti ja asiallisesti.

Tyypillisimmin haastateltujen äitien elämänvalinnat olivat noudatelleet totuttuina pidettyä kaavaa perheen nopeasta perustamisesta, kun taas haastatelluista tyttäristä useampi halusi lykätä perheen perustamista. Tyttäret halusivat kouluttautua loppuun, kenties astua työmarkkinoille tai vain nauttia vapaudestaan ennen sitoutumista avioliittoon ja perhe-elämään. Haastatteluissa ilmeni nuorten naisten toive siirtyä kahden ansaitsijan perhemalliin, mikä oli ollut harvinaisempi valinta heidän äitiensä keskuudessa. Mallissa sekä mies että nainen kävivät ansiotyössä.

Naisten kouluttautuminen ja oman ammatin hankkiminen tulivat 1970-luvulla yhä tärkeämmiksi asioiksi perheen talouden näkökulmasta, mutta myös naisten oman elämän turvaamisen kannalta. Ennen avioitumista ja lapsia saatu koulutus vähensi riippuvaisuutta aviopuolisosta esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa päädyttiin eroon.

Suurimmalle osalle haastattelujen tyttäristä avioituminen ja perheen perustaminen olivat tulevaisuuden tavoitteita, mutta niiden aika ei vain ollut vielä. Tulevaisuuden haaveet olivat silti tyttärien keskuudessa moninaisia: yksi tytär ei osannut sanoa, menisikö naimisiin ollenkaan tai haluaisiko lapsia, toinen kertoi, ettei aikonut jäädä missään tapauksessa kotirouvaksi ja kolmas halusi kyllä naimisiin, mutta ei omia lapsia.

Haastatellut tyttäret, uuden sukupolven poikamiestyöt, pitkittivät sinkkuuden aikaa hyväksyttäväksi nähdyllä tavalla. Tyttäret esimerkiksi opiskelivat korkeakouluissa. Muissa tapauksissa naisen oli oletettavampaa solmia avioliitto ja perustaa perhe. Myös haastateltujen tyttärien joukossa oli muutama jo nuorena oman perheensä perustanut kotirouva.

Kuka saa tehdä aloitteen?

Avioliiton lykkäämisen ja kouluttautumisen painottamisen lisäksi äitien ja tyttärien haastatteluissa korostuivat sukupolvien väliset erot käsityksissä siinä, kuka miehen ja naisen välisessä suhteessa saattoi tehdä aloitteen. Aloitteentekoa koskevat normit vaikuttivat paljon siihen, miten kumppanin oletettiin löytyvän ja kenen vastuulla ensimmäinen liike oli.

Kysymys aloitteenteosta nostettiin eräässä äiti-tytär-haastatteluista otsikkotasolle asti, jossa kysyttiin: “Ottaako mies naisen – vai päinvastoin?”

Haastatellulla äidillä, 49, ja tyttärellä, 19, oli varsin eriävät käsitykset kumppanin löytämisestä. Äiti oli tavannut miehensä ajalle perinteiseen tapaan tansseissa, josta tapailu oli varsin nopeasti edennyt avioliittoon. Toimittaja kysyi naimattomalta tyttäreltä, ottiko hänen mielestään mies naisen vai toisinpäin. Tytär vastasi:

”Ei mua ainakaan kukaan tule poimimaan, se on varma. Kyllä mä itse otan kenet mä haluan.”

– Jaana 2/1970

Perinteisesti aloitteenteko oli kuulunut miehille. Sukupuolittuneen aloitteenteon historia juontaa juurensa aina vanhoihin kaskuihin asti, joiden mukaan naimattomat naiset saivat kosia miehiä vain karkauspäivinä. Samantyyppinen idea eli myös kauas kantaneessa sukupuolittuneessa ajatusmallissa, jossa vanhanapoikana elettiin, mutta vanhaksipiiaksi jäätiin.

Pääsääntöisesti miehille kuuluneen aloitteenteko-oikeuden vastustaminen nousi esille 1960-luvun aikana. Tapailukulttuurin sukupuolittuneisuutta kritisoi esimerkiksi elokuvaohjaaja Eila Kaarresalo palkitussa Ampumarata-lyhytelokuvassaan (1969). Kaarresalo kuvaili suomalaista naista “passiivisena tanssilavojen seinäkoristeena, jolla on kärsivällisyyttä odottaa Sitä Oikeaa vaikka elämänsä loppuun asti”. (Jaana 11/1970)

Kaarresaloa haastateltiin lyhytelokuvastaan Jaanassa vuonna 1970. Hän kertoi haastattelussa muun muassa kihlauksestaan muusikko-tutkija Heikki Kasarin kanssa, ja kuvaili sitä oikeaksi työvoitoksi – hän oli omalla aktiivisuudellaan saanut toivomansa miehen omakseen.

Ampumarataa varten Eila Kaarresalo oli haastatellut tansseissa käyviä tyttöjä ja kysellyt heidän kokemuksistaan ja tunteistaan: miltä tuntui seisoskella seinänvierustoilla ja odottamassa miestä hakemaan? Tytöt olivat vastanneet, etteivät he voineet tehdä asialle mitään.

Kaarresalolle kyse oli tasa-arvokysymyksestä, jonka eteen piti tehdä töitä. Naistenkin piti saada kävellä mielenkiintoiseksi kokemansa miehen luo ja ilmaista kiinnostuksensa avoimesti.

Aloitteenteon uudelleenmäärittelyssä voinee puhua jopa vallinneesta tapailukulttuurin kiistasta. Tärkeintä ei ollut päästä yhteen kenen tahansa kanssa, vaan valita itselleen mieluisin kumppani. Oman kiinnostuksen arvostaminen nousi esille myös eräässä äiti–tytär-haastattelussa. Äitiä oli huolettanut sodan jälkeen, löytyisikö miestä ollenkaan naisylijäämäisestä Suomesta. Sota oli vienyt osan ikäluokan miehistä hautaan ja osa oli vammautunut pysyvästi. Tyttären mukaan hänen ikäpolvellaan ei ollut huolta miehen löytymisestä, vaan siitä, löytyikö sopivaa miestä. Mieluisan kumppanin löytämiseen antoi vauhtia se, että myös nainen saattoi hyväksyttävästi tehdä aloitteen.

Keski-ikäistä sinkkuutta

Tarkastellessa Jaanaa on selvää, että sinkkuuden hyväksyttävyyteen vaikutti erityisesti ikä. Esimerkiksi edellä kuvatut, omaa elämänpolkuaan vielä etsivät tyttäret saivat nauttia suhteellisen hyväksyttävästi vapaudestaan ennen sitoutumista avioliittoon ja perhe-elämään.

Vapautta ei kuitenkaan sopinut pitkittää liiaksi. Yli 30-vuotiaina avioliiton solmineista naisista saatettiin kirjoittaa Jaanassa, ettei heidän enää uskottu päätyvän naimisiin. Miehiä vastaavasti pidettiin piintyneinä vanhoinapoikina. Vielä suuremman ihmettelyn kohteena olivat keski-ikäiset naimattomat naiset.

Jaanassa tartuttiin vanhempien naimattomien naisten häpeään haastattelemalla 43-vuotiasta Hilja-neitiä eli Hilja Pirhosta. Jutussa haluttiin purkaa oletuksia keski-ikäisten naisten naimattomuudesta, kuten katkeruudesta avioituneita kohtaan. Jutun toimittaja Isto Lysmä kirjoitti naimattomiksi jääneiden naisten vaikeasta yhteiskunnallisesta asemasta ja toivoi yhteiskunnassa tapahtuvaa asenteellista muutosta: 

”Yhteiskunta tuomitsee mielellään yksinäisen äidin ja aviottoman lapsen. Mutta miehettömän naisen se joskus suorastaan teilaa. [–] Kaupungin korttelin vanhapiika tunnetaan ja tiedetään. Maaseutukylässä hän on aina kaikkien puheenaiheena. Miksi neidit eivät osallistu ja avaa keskustelua?”

– Jaana 7/1970

Naisten naimattomuus nähtiin asiana, jota määriteltiin ennen kaikkea heidän itsensä ja oman mielipiteensä sijaan ulkopuolelta, ympäristön kautta. Hilja Pirhonen ei esimerkiksi itse kokenut itseään “vanhaksipiiaksi”, mutta hän saattoi laskea sadoissa ne ihmiset, jotka kiertäen tai suoraan olivat kysyneet, miksei Pirhonen ollut mennyt naimisiin. Kysymällä he olivat tunkeutuneet Pirhosen elämän yksityisalueelle.

Hilja-neiti kertoi kokemuksistaan:

”Miksi vanhoistapiioista juorutaan? He ylittävät puheenaiheena jopa Vietnamin sodan. Silti me olemme tavallisia ihmisiä. Yhtä paheellisia ja hyveellisiä. Yhteiskuntakin rankaisee meitä verotuksella, vanhanpiian verotuksella. Siinä ei mielestäni ole enää mitään järkeä.”

– Jaana 7/1970

Hilja Pirhonen kertoi olevansa onnellinen, ja uskoi, ettei olisi sen onnellisempi, vaikka menisi naimisiin. Hänellä oli hyvä elämä: vakityö kanslistina, oma asunto ja aikaa harrastuksille.

Pirhonen koki, että suomalaisessa yhteiskunnassa arvotettiin avioliittoa liian korkealle. Avioliitto oli statussymbolin asemassa, eikä naisesta tullut naista ilman avioliittoa. Jutussa toivottiin, että vanhemmat naimattomat naiset eivät enää häpeäisi tilaansa, vaan tulisivat julkisuuteen, sillä naimattomuudessa ei ollut mitään hävettävää.

Eroaminen on hyväksyttävää

Vuoden 1970 Jaanassa tuotiin esiin, että omaan elämäänsä saattoi olla tyytyväinen, vaikka oli eronnut. Lehdessä neuvottiin lukijoita, ettei huonoon suhteeseen kannattanut jäädä, eikä yksinoloa pelätä. Oman tarinansa Jaanalle kertoi turkulainen kampaajamestari Raili Hellsten, joka oli joutunut arvostelun kohteeksi kahden eronsa jälkeen.

Hellstenia kuvailtiin henkilökuvassa itsenäiseksi naiseksi, joka ei pelännyt ottaa riskejä eikä välittänyt muiden mielipiteistä. Hän kannusti kanssasisariaan eroamaan huonoista avioliitoista. Vaikeinta avioeroprosessissa oli Hellstenin mukaan eropäätöksen tekeminen. Hänen mielestään useimmat avioparit pysyivät todellisuudessa naimisissa yhteiskunnan eivätkä lasten vuoksi, vaikka lapsia käytettiin usein perusteluna huonoon suhteeseen jäämiselle.

Jaanan julkaisujen perusteella vuonna 1970 oli yhteiskunnallisesti hyväksyttävää olla eronnut äiti. Aikakauslehdissä saatettiin ihmetellä yleisesti kasvavien avioerojen määrää, mutta aiheeseen ei juurikaan puututtu häpeän näkökulmasta. Suhtautuminen eroamiseen oli neutraalimpaa kuin menneinä vuosikymmeninä.

Neutraalista suhtautumisesta kertoi esimerkiksi erään 24-vuotiaan eronneen äidin haastattelu. Haastatteluissa eivät korostuneet uuden siviilisäädyn tuomat yhteiskunnalliset vaikeudet. Päinvastoin – haastateltu kuvaili, kuinka hänen vapaa-aikansa oli lisääntynyt ja hänellä oli viimein tilaa omille harrastuksille: lukemiselle, piirtämiselle, musiikin kuuntelulle ja pohdiskelulle. Aikaa jäi myös monille vanhoillekin harrastuksille, kuten hiihtämiselle, pilkkimiselle, tennikselle ja tanssimiselle. (Jaana 4/1970)

Useiden mielestä eronneilla oli parempi asema kuin naimattomilla. Esimerkiksi aiemmin kerrotun 43-vuotiaan naimattoman Hilja Pirhosen mukaan tuntui siltä, että joissakin tapauksissa olisi ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää mennä naimisiin kenen tahansa kanssa ja sitten erota kuin pysytellä kokonaan naimattomana.

Yksinäisten äitien vaikea asema

Oman lukunsa Jaanassa kuvatussa sinkkuudessa muodostivat ne naiset, joilla oli avioliiton ulkopuolinen lapsi tai lapsia. Vaikka avioliitto oli instituutiona kriittisen tutkailun alla läpi 1960- ja 1970-luvun, korostui avioliiton merkitys, kun lastensaanti tuli osalle pariskuntia ajankohtaiseksi. Moni kriittisesti avioliittoon suhtautuva sanoi haastatteluissaan, ettei heillä ollut tarvetta naimisiin rakkaudellisista syistä. Ainoastaan lapsi olisi pätevä peruste avioliitolle, ja sekin ainoastaan lapsen etua ajatellen.

Vuoden 1970 sinkkuutta käsittelevien tekstien perusteella aviottomien lasten äidit kokivat yhteiskunnassa voimakasta syrjintää. Heidät leimattiin helposti langenneiksi tai kelvottomiksi naisiksi aviottoman lapsen vuoksi.

Eräässä haastattelussa kerrottiin 22-vuotiaasta äidistä, jolle oli syntynyt avioliiton ulkopuolinen tytär. Nuori äiti kertoi, että hänen oma perheensä suhtautui asiaan tyynesti, mutta muu ympäristö tuomitsi hänet ankarasti. Tilannetta vaikeutti vielä se, että lapsen isä oli 30-vuotias avioliitossa oleva mies. Aviottoman lapsen vuoksi äidin oli vaikeaa saada työtä ja tutustua omanikäisiin ystäviin, ja häntä huoletti ylipäätään lapsen elämän järjestäminen. Äiti pohti, oliko hän aviottoman lapsensa vuoksi huono ihminen.

Äiti haaveili avioliitosta, mutta myös punnitsi avioliiton kannattavuutta: esiaviolliset suhteet yleistyivät, avioerojen määrät kasvoivat, uskottomuus oli iso ongelma ja avioliiton tuoma yhteisverotus ei kannustanut vaimoja työntekoon.

Äiti kertoi Jaanalle ahdingostaan, vaikka se tuntui vaikealta. Hän olisi mieluummin halunnut vaieta tilanteesta, mutta haastattelu toimi myös vertaistukena muille aviottomien lasten äideille. Äitiä helpotti tieto, ettei hän ollut tilanteessaan yksin. Vuonna 1970 avioliiton ulkopuolella syntyi 3 770 lasta, mikä vastasi 5,8 prosenttia kaikista syntyneistä lapsista.

Samana vuonna Jaanassa julkaistiin toinenkin kirjoitus yksinäisestä äidistä. Jutussa korostettiin jälleen aviottoman lapsen äidin vaikeaa roolia. Tilanne oli vieläkin vaikeampi, kun lapsi oli syntynyt ulkomaalaisen miehen kanssa: ”Yhteiskunta sulattaa vaivoin yksinäisen äidin ja lapsen, mutta erittäin vaikeata se on silloin, kun äiti on yksin ja lapsi on musta”. (Jaana 5/1970).

Toimittaja Isto Lysmän kirjoittamassa haastattelussa oli samaan tapaan vaikuttamiseen pyrkivä ote, kuten myös hänen kynästään syntyneessä Hilja-neidin tarinassa. Juttua ei ollut tehty vain sensaatiomielessä, sillä haastateltu ei esimerkiksi suostunut kertomaan enempää lapsen isästä, ei edes rahaa vastaan. Nainen kommentoi, ettei kukaan tehnyt sillä tiedolla mitään.

Kirjoituksen tarkoituksena oli kaataa vanhoja käsityksiä yksinäisistä äideistä sekä muovata uusia. Äiti kertoi, ettei hänellä ollut itsellään ongelmaa omasta tilanteestaan. Hän kannusti muita yksinäisiä äitejä elämään rohkeasti elämäänsä, piilottelematta itseään ja lastaan maailmalta. Molempien yksinäisten äitien haastattelujen tavoitteena oli edesauttaa lukijoita suhtautumaan aviottomien lasten äiteihin suvaitsevaisemmin ja antamaan vertaistukea muille yksinäisille äideille.

Hyväksyttävää ja ei-hyväksyttyä sinkkuutta etsimässä

Jaanassa kirjoitettiin vuonna 1970 uuden sukupolven poikamiestytöistä, aloitteenteko-oikeuden kiistasta, keski-iän ylittäneistä naimattomista naisista, eroamisesta ja yksinäisten äitien sinkkuudesta.

Vanhempien naisten naimattomuus ja yksinäisten äitien vaikeat tilanteet haluttiin tuoda julkiseen keskusteluun, jotta niihin suhtautumista voitaisiin muuttaa hyväksytymmäksi. Kritiikittä Jaanalle ei voi silti antaa kiitosta, sillä suurimman osan ajasta lehdessä korostettiin virheettömiä, jopa tavoittelemattomissa olevia avioliittoja.

Tutkimuksellisessa mielessä alussa käyttämäni vuoden 2024 Helsingin Sanomien esimerkit ja Jaanan vertailu vuodelta 1970 ei olisi mielekästä. Lehdet ovat tyyliltään ja kohdeyleisöltään erilaisia, unohtamatta erilaisia ajallisia ja yhteiskunnallisia konteksteja. Muutamia huomioita näiden vuosien välillä voi silti tehdä.

Populaarikulttuurissa ja mediassa villien sinkkujen stereotypia on tullut tutuksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Sinkkujen elämäntavasta on luotu aktiivisesti myönteistä ja hyväksyttävää kuvaa. Kaiken myönteisen vastavoimana sinkkuutta on myös tarkasteltu mediassa sen mahdollisista haitallisista näkökulmista, kuten esimerkiksi parisuhteetta jääneiden syrjäytymisen kautta. Incel-ilmiö eli pääasiassa nuorten miesten vastentahtoinen jääminen ilman parisuhdetta on yhdistetty esimerkiksi naisvihaan.

Myös Jaanassa tunnistettiin sinkkuuden tuoma suru. Esimerkiksi edellä kuvatun yksinäisen äidin tilanne vaikutti ihmissuhteiden solmimiseen ja työuraan. Lisäksi Hilja-neidin haastattelu kertoi siitä, kuinka aikakauden oletuksen mukaan nuoruuden ohittaneena naimattomuus oli surullista. Siksi onkin tärkeää huomata, kuinka näitä oletuksia rikottiin Jaanassa kirjoittamalla sinkkuuden potentiaalisista mahdollisuuksista ja myönteisistä kokemuksista. Sinkkuutta käsittelevien kirjoitusten pääpaino oli ennen kaikkea siinä, että ne kannustivat ihmisiä mielekkääseen elämään, joka oli mahdollista myös ilman parisuhdetta ja avioliittoa.

FM Aino Ollila tutkii Suomen historian väitöskirjassaan suomalaista sinkkuutta 1960–1970-luvulla. Tutkittavina julkaisuina ovat Jaana (1962–1985), Nyrkki/Nyrkkiposti (1960–1977) ja Hymy (1959-), jotka oli suunnattu eri lukijakunnille. Väitöskirja on osa Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa hanketta Lehtimiehet Oy, arjen politiikka ja median sukupuolittuneisuus Suomessa 1950-luvulta 1980-luvulle (2024–2026)