”Paljon on nykyaikana puhuttu naisen asemasta eli naisasiasta, itse nimi ’naisasia’ tuo selville että sillä alalla on jotain erinäisiä puhuttavaa, sillä emmehän koskaan ole kuulleet puhuttavan miesasiasta, siis kuin puhumme naisasiasta, voi jo edellyttää että jotain sillä alalla ei ole paikallaan, että jotain on ehkä parannettavaa, korjattavaa.”

– Aurora Olin, ”Kodin-Ystävä” -lehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1899

Näin johdatti päätoimittaja Aurora Olin lukijansa perustamansa naistenlehden Kodin-Ystävän teemoihin sen ensinumerossa tammikuussa 1899.

Törmäsin Aurora Oliniin (1855–1924) joitakin vuosia sitten. Tutkin kulttuurihistorian alan väitöskirjassani 1890-luvun sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia. Kiinnitin huomiota tunteenpurkaukseen, joka tuntui aikakauden naiskirjoittajalle hyvin epätavalliselta. Pienellä salapoliisityöllä sain selville jutun kirjoittajan. Hän paljastui Aurora Oliniksi.

Mitä paremmin olen Oliniin tämän jälkeen tutustunut, sitä poikkeuksellisemmalta hän vaikuttaa. Olin oli muun muassa yksi ensimmäisistä suomalaisista naistoimittajista, joka perusti oman aikakauslehden. Hän oli yksin vastuussa lehdestään paitsi toimituksellisesti pitkälti myös sisällöntuotannon osalta.

Tämän vuoksi onkin ollut yllätys huomata, ettei Olinia tai Kodin-Ystävää ole juurikaan huomioitu aiemmassa lehdistöhistoriallisessa tutkimuksessa. Toisaalta naisille suunnattujen lehtien historiaa on tutkittu sekä Suomessa että kansainvälisesti varsin vähän, vaikka naistenlehtiä on käytetty runsaasti lähdeaineistona. Suomessa lehdistöhistoriallinen tutkimus on painottunut paitsi sanomalehtiin myös yksittäisiin toimittajiin ja muutamiin lehtinimikkeisiin.

Lehdistön kasvu ja naistoimittajat

Suomen tapauksessa varsinaisesta naistenlehdistöstä voidaan etnologi Arja Turusen mukaan puhua vasta 1800-luvun lopussa. Ennen sitäkin oli ehtinyt ilmestyä joitain lyhytikäisiksi jääneitä naistenlehtiä. Vuosisadan lopussa lehdistö kasvoi nopeaan tahtiin, ja yhä useampi suomalainen osasi lukea ja kirjoittaa. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa julkaistiin kolmisen sataa sanoma- ja aikakauslehteä, joista kaksi kolmasosaa oli suomenkielisiä ja loput ruotsinkielisiä.

Lehdistö oli vahvasti miesten hallitsemaa aluetta niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. Naisten oletettiin kirjoittavan joko naisille suunnatuille palstoille tai naistenlehtiin. Muutamia säätyläisiin kuuluneita naistoimittajia oli kuitenkin jo nähty alalla, kuten esimerkiksi Fredrika Runeberg, Adelaïde Ehrnrooth, Minna Canth, Maria Ramstedt, Aleksandra Gripenberg ja Tekla Hultin.

Aleksandra Gripenberg (1857–1913) toimi Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtajana ja perusti vuonna 1889 Koti ja Yhteiskunta -lehden ajamaan liikkeen asiaa. Hän toimi lehden päätoimittajana sen lakkauttamiseen vuoteen 1911 saakka. Olin piti Koti ja Yhteiskunta -lehteä esikuvanaan ja otti siitä vaikutteita omaan aikakauslehteensä.

Toimittajanaiset olivat 1800-luvulla joko naimattomia, leskiä tai heillä oli aviomies samalla alalla. Aurora Olin oli tässä mielessä poikkeuksellinen. Hän oli naimisissa, mutta hänen puolisonsa ei ollut mukana lehtibisneksessä millään tapaa.

Toimittajan työ oli vähitellen ammatillistumassa, mutta kehitys koski ensisijaisesti sanomalehdistöä eikä aikakauslehtiä. Useimmissa aikakauslehdissä työskenteli vain muutama toimittaja – usein yksi henkilö, joka hoiti tehtävää muun työnsä ohessa. Toimittajuus oli näin ollen pitkälti kutsumustyötä ja harrastuksenomaista toimintaa.

Aurora Olinin tie toimittajaksi

Aurora Olin, omaa sukua Vanhanen, syntyi vuonna 1855 Viipurissa kirjanpitäjäisälle ja piikana työskennelleelle äidille. Hän kuvasi lapsuuden olojaan sekä aineellisesti että henkisesti ahtaiksi. Olin kertoi paenneensa kodin ahdistavaa ilmapiiriä hankkiutumalla kotiopettajattareksi maaseudulle.

Siellä Aurora Vanhanen tapasi rautateillä metsäntarkastajana työskennelleen Kaarlo Olinin. Pariskunta meni naimisiin ja sai pojan, joka kuitenkin kuoli vähän alle kolmevuotiaana kulkutautiin. Pian tämän jälkeen, eli 1880- ja 1890-luvun taitteessa, Aurora Olin alkoi osallistua järjestötoimintaan ja kirjoitella sanoma- ja aikakauslehtiin.

Olin oli hyvin aktiivinen. Hän toimi 1890-luvulla puheenjohtajana Hiitolan ompeluseurassa, Suomen naisyhdistyksen Viipurin haaraosastossa ja Viipurin palvelijayhdistyksessä. Lisäksi Olin hoiti naisten asioita lääninkanslistiksi edenneen aviomiehensä asianajo- ja välitystoimistossa. Ei ole tiedossa, mitä nämä ”naisten asiat” tarkalleen ottaen olivat, mutta niihin saattoi liittyä palvelijoiden ja kotiopettajien työnvälitystä.

Historioitsija Henrika Zilliacus-Tikkasen mukaan yhdistysten kautta tapahtunut verkostoituminen, erityisesti naisliikkeessä ja sen perustamissa lehdissä, tarjosi suomalaisnaisille 1800-luvun lopulla väylän journalismiin ja mahdollisuuden saada tekstinsä julkaistuksi. Näin näyttää olleen myös Aurora Olinin kohdalla.

Olin otettiin vakituiseksi avustajaksi maakuntalehti Wiipurin Sanomiin. Hän sai toimen todennäköisesti, koska tunsi yhdistystoimintansa kauttaWiipurin Sanomien silloisen päätoimittajan Matti Kurikan. Olin kirjoitti Wiipurin Sanomiin muun muassa aviopuolisoiden välisistä ikäeroista, itsensä henkisestä kehittämisestä, anoppien vallasta miniöihin nähden sekä köyhäinhoidosta.

Aurora Olinin toiveissa oli myös päästä vakituiseksi kirjoittajaksi Koti ja Yhteiskunta -lehteen. Häntä ei kuitenkaan koskaan mainittu virallisena avustajana. Tähän saattoi olla syynä muun muassa se, ettei Olin ollut tarpeeksi tunnettu pääkaupunkiseudun vaikutusvaltaisten naisten piirissä. Tästä huolimatta muutamia hänen tekstejään julkaistiin lehdessä 1890-luvulla. Hän kirjoitteli satunnaisesti myös itäsuomalaisten sanomalehtien yleisönosastoille.

Olinin motiivi aloittaa lehtikirjoittelu ei ollut taloudellinen. Avustajille ei tuolloin ollut tapana maksaa paljon – useimmiten kirjoituksista ei maksettu lainkaan. Kuten Olin itse totesi, hän halusi päästä ilmaisemaan ajatuksiaan julkisesti.

Olin yritti perustaa Kodin-Ystävän jo vuonna 1898. Lehtien perustamislupia myöntänyt viranomaistaho Painoylihallitus ei kuitenkaan lämmennyt lupa-asialle. Lain mukaan naimisissa oleva nainen ei voinut olla edusvastuussa painojulkaisusta. Niinpä Kaarlo Olin laitettiin nimellisesti päätoimittajaksi, jolloin lupa lehden perustamiseen heltisi. Kaarlo ei kuitenkaan osallistunut lehden toimittamiseen tai sisällön tuotantoon missään vaiheessa sen olemassaolon aikana.

Se, että aviomies oli merkitty lehden päätoimittajaksi vaimonsa ohella, voi osittain selittää, miksi Kodin-Ystävä ja Aurora Olin ovat jääneet sivuun aiemmasta naistenlehtiä koskevasta tutkimuksesta. Toinen syy voi olla se, että Kodin-Ystävää on pidetty vähäpätöisenä verrattuna naisasialiikkeen vaikutusvaltaisempiin lehtiin.

Kodin-Ystävä naisasian, raittiuden, kasvatuksen ja siveellisyyden asialla

Kodin-Ystävän mainoksista ja sisällöstä selviää, että Olin suuntasi lehtensä erityisesti alemman sosiaaliluokan naisille. Tämän vuoksi Kodin-Ystävää voi pitää lehdistöhistoriallisessa mielessä merkittävänä julkaisuna. Kyseessä oli nimittäin ensimmäinen suomalainen työväenluokkaisille ja maaseudun rahvaan naisille – tai kuten Olin asian muotoili – ”kansannaisille” suunnattu naistenlehti. Kodin-Ystävä oli myös ensimmäisiä yksityisten henkilöiden perustamia, naisasialiikkeen ulkopuolisia naistenlehtiä Suomessa.

Kahdeksansivuisessa Kodin-Ystävän numerossa oli tyypillisesti ensin vahvasti kantaa ottava ja tunteisiin vetoava pääkirjoitus. Pääkirjoituksissa käsiteltiin naisasiaa sekä raittius-, kasvatus- tai siveellisyyskysymyksiä. Nämä olivat lähes aina Aurora Olinin itsensä kirjoittamia. Lehti sisälsi myös muita kantaa ottavia, lyhyempiä kirjoituksia sekä runoja, mietelauseita, novelleja ja mainoksia. Varsinkin alkuvuosina lähes kaikesta lehden sisällöstä oli vastuussa Olin. Hän käytti kirjoituksissaan eri nimimerkkejä.

Lehdessä julkaistiin myöhemmin myös toisten kirjoittajien tekstejä. Ylivoimaisesti suurin osa Kodin-Ystävän jutuista viittaa naisten kirjoittamiin teksteihin paitsi aiheiden myös nimimerkkien puolesta.

Lehden ulkoasu oli varsin vaatimaton. Typografia ja taitto olivat yksinkertaisia. Lehdessä ei ollut kuvia tai piirroksia, ja vasta viimeisinä ilmestymisvuosina sivuja somistivat koristeelliset vinjetit. Tämä saattoi johtua joko resurssien ja osaamisen puutteesta tai olla tietoinen esteettinen valinta.

Lehtien levikkitiedot 1800-luvulta eivät ole kovin tarkkoja. Historioitsija Pirkko Leino-Kaukiainen on todennut, että useimpien aikakauslehtien levikki vaihteli muutamasta sadasta tuhanteen. Eniten lukijoita riitti kuva-aikakauslehdillä sekä uskonnollisilla julkaisuilla. Naistenlehdistä Koti ja Yhteiskunta -lehdellä oli suurin levikkimäärä, kolme tuhatta.

Kodin-Ystävän levikistä ja levinneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa. Muualla päin Suomea ilmestyneissä lehdissä olleet lainaukset ja kommentit kuitenkin osoittavat, että Kodin-Ystävää luettiin myös Viipurin ulkopuolella. Maaseudulla lehteä myivät asiamiehet, ja kaupungeissa sitä saattoi ostaa kirjakaupoista ja rautatieasemilta.

Jatkuva pula sisällöstä ja tilaajista

1800-luvun lopussa laadukkaan lehden merkki oli se, että siihen kirjoittivat vaikutusvaltaiset ja tunnetut kirjailijat, toimittajat ja muut korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat henkilöt. Lehdet tarjosivat paikan ilmaista mielipiteitä, tehdä tietoa ja tiedettä tutuksi suurelle yleisölle sekä julkaista kaunokirjallisuutta.

Olinkin yritti hankkia naisliikkeen piiristä lehdelleen nimekkäitä vakituisia avustajia, tässä kuitenkaan onnistumatta. Hän kannusti myös Kodin-Ystävän lukijoita lähettämään lehteen kirjoituksia, mutta huonolla menestyksellä. Myöhemmin Olin kuvaili tätä aikaa hyvin stressaavana, myös siitä syystä, että lehden painatusta varten otettu laina painoi Olinin pariskunnan taloutta.

Lehteen lähetettiin kirjoituksia ylipäätään vähän. Silloinkin kun niitä tuli, ne eivät aina olleet sopivia julkaistavaksi tai vaativat runsaasti korjauksia. Tämä oli tuttu ongelma muillekin toimittajille. Olin kuvasi tilannetta näin vuonna 1905:

”Kuinka haikeasti odotinkaan välistä kirjeenkantajaa. […] Tuolta tuleekin kirjeenkantaja. «Kodin-Ystävälle» ! kuinka ihastuin! Tuntuupa oikein painavalta. Siinähän on jo koko lailla apua. Ehkä pitkäkin kirjoitus! Luen, luen eteenpäin, kauniita sanoja: sinitaivaasta, kukkien tuoksusta, nuoruuden unelmista, välin työstä, tuskasta, kaikki sikin sokin, luen kumminkin loppuun. Mitä tämä kaikki on, sekamelskettä vaan, ja tuskaantuneena rutistan paperin palloksi kädessäni”.

Koko ilmestymisensä ajan Kodin-Ystävä kärsi sekä lähetettyjen kirjoitusten että myös tilaajien puutteesta. Vuonna 1904 Olin ilmoitti, että lehti oli suunnattu ”kaikille, rikkaille ja köyhille, miehille ja naisille, vanhoille ja nuorille, korkea- ja matala-arvoisille”. Lehden varsinainen kohderyhmä jäi siten epäselväksi. Olinilla ei välttämättä ollut itselläänkään käsitystä siitä, ketkä hänen lehteään loppujen lopuksi tilasivat ja lukivat.

Seitsenvuotinen taival katkeaa henkiseen taakkaan

Kodin-Ystävästä ei tullut pitkäikäistä lehteä. Vuoteen 1905 mennessä markkinoille oli tullut kilpailijoita, kuten keskiluokkaisille perheenäideille suunnattu Marttajärjestön Emäntälehti sekä työläisnaisille tarkoitettu Palvelijaryhdistyksen julkaisema Palvelijatarlehti. Olinin mukaan hän ei kuitenkaan lakkauttanut lehteään kilpailijoiden pelossa tai taloudellisesta pakosta, vaan pikemmin henkisten syiden takia.

Perustaessaan lehtensä Olin oli jättäytynyt järjestötyön ulkopuolelle. Hänellä ei vaikuta olleen juurikaan verkostoja aikakauden vaikutusvaltaisiin naisiin, ei sivistyneistössä, eikä työväenliikkeen piirissä. Tämä on osaltaan vaikeuttanut lehden tekoa. Toimittaminen oli ylipäätään raskasta ja yksinäistä työtä.

Viimeinen Kodin-Ystävän numero ilmestyi joulukuussa 1905. Henkisesti uupuneena Olin joutui tekemään vaikean päätöksen. Hän lopetti seitsemän vuotta ilmestyneen lehtensä: ”[…] hyvin vaikealta se tuntuu. Tuntuu kuin eroaisin jostain hyvin rakkaaksi käyneestä henkilöstä. Samoin kuin taistelin itseni kanssa lehteä alkaessa, samoin olen taistellut nyt lehteä lopettaessa.” 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaislehdistölle oli ominaista julkaisujen lyhytikäisyys. Tässä suhteessa Kodin-Ystävän tarina oli aikakaudelle hyvin tyypillinen.

Pirkko Leino-Kaukiaisen mukaan aikakauslehtien toimittajat oppivat lehden tekoa pitkälti työtä tekemällä, vaikka saivatkin toisiltaan apua ja tukea. Olin oli koulutettu ja päämäärätietoinen, mutta hänen menestystään vaikeuttivat rahan ja verkostojen puute. Toisin kuin aikalaisillaan Adelaïde Ehrnroothilla ja Aleksandra Gripenbergilla, Olinilla ei ollut yhteyksiä koulutetun keskiluokan ja yläluokan naisiin, joilta olisi voinut saanut tärkeää tukea.

Viipurin yhdistystoiminta ja aviomiehen virkamiespiirit auttoivat jonkin verran Kodin-Ystävän alkuvuosina, mutta se ei riittänyt. Menestyksekäs lehtiura ja Kodin-Ystävän jatkaminen olisi vaatinut laajempia suhteita tunnettuihin naiskirjoittajiin.

Lehden lopettamisen jälkeen Kaarlo Olin eteni urallaan Viipurin lääninarkistonhoitajaksi. Aurora Olin ryhtyi pitämään kauneushoitolaa. Taloushuolet kuitenkin jatkuivat ja ongelmia tuli myös terveyden kanssa. Aurora Olin menehtyi pitkään jatkuneen sairastelun jälkeen vuonna 1924.

Kodin-Ystävän merkitys

Vaikka kirjoittaminen oli ollut Aurora Olinille intohimo, hän ei lähettänyt tekstejään lehtiin ilmeisesti enää vuoden 1905 jälkeen. Ainakaan Olinilta ei julkaistu mitään omalla nimellä eikä tunnetuimmalla nimimerkillä. Jääkin arvailujen varaan, miksi entinen päätoimittaja lopetti kaiken kirjoittamisen niin äkillisesti ja lopullisesti.

Kodin-Ystävä avaa kiinnostavan näköalan varhaisten suomalaisten naistenlehtien maailmaan ja naistoimittajien toimintamahdollisuuksiin. Se tarjoaa arvokasta tietoa paitsi lehdistöhistoriallisesti myös avaa uusia näkökulmia sukupuolihistoriaan ja työväenhistoriaan.

Tarkoituksenani on jatkossa tutkia Kodin-Ystävää osana varhaisen naistenlehdistön kenttää. Minua kiinnostaa erityisesti, miten vuosisadan alun naistenlehdet suhtautuivat alemman sosiaaliluokan naisiin ja miten työväenliike otti vastaan ”kansannaisille” suunnatun Kodin-Ystävän. Jossain vaiheessa haluaisin syventyä tarkemmin myös Aurora Olinin elämäntarinaan.

FT Satu Sorvali väitteli tohtoriksi 2023 Turun yliopistossa aiheenaan 1800-luvun lopun suomalaislehdistön riitaisa tunne- ja keskustelukulttuuri. Tämän jälkeen hän on tutkinut muun muassa varhaisia suomalaisia naistoimittajia ja sananvapauden historiaa 1800-luvun lopun lehdistön näkökulmasta. Sorvali työskentelee Kansallisarkistossa tutkija-asiakkaiden palveluvastaavana ja toimittaa vapaa-ajallaan Kulttuurihistorian seuran blogia.