”Kivulla sinun pitää lapsesi synnyttämän?” – Keskustelua synnytyskivusta 1970-luvulla

Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2025) on ilmestynyt Naisten asialla -hankkeen toinen vertaisarvioitu artikkeli ”’Synnyttäjäkin voi olla asiantuntija’: Keskustelu synnytyskivun hoidosta 1970-luvun suomalaislehdistössä”.

Tarkastelen artikkelissa Suomessa 1970-luvulla käytyä lehtikeskustelua synnytyskivusta ja eri menetelmistä sen lievittämiseen. Olen käynyt läpi Me Naiset– ja Anna-lehdissä julkaistut artikkelit, reportaasit ja lukijakirjeet ja etsinyt Helsingin Sanomista aihetta koskeneet uutiset, haastattelut ja mielipidekirjoitukset.

Synnyttämisen historia on minulle tutkimusaiheena entuudestaan tuttu. Olen väitöskirjassani (2020) tutkinut synnyttämisen lääketieteellistä kulttuurihistoriaa Britanniassa vuosina 1840-1902. Kävin väitöskirjaa varten läpi lääkäreiden kirjoittamien opaskirjojen ohella myös lehtiaineistoja, pääasiassa lääketieteellistä aikakauslehti British Medical Journalia. Lehti ilmestyy yhä edelleen, ja se on yksi maailman arvostetuimmista lääketieteellisistä julkaisuista.

1800-luvun brittilääketieteen ja 1970-luvun suomalaisen synnytyskipukeskustelun välillä on paljon yhtäläisyyksiä. Tai oikeastaan voi sanoa, että monilla nykykäsityksillä on pitkät juuret historiassa. Esimerkiksi 1800-luvun tulkinnat ”luonnosta” ja ”luonnollisuudesta” vaikuttivat myös 1970-luvun Suomessa.

Varsinkin niin sanottu ”primitiivisen naisen” stereotypia on osoittautunut hyvin kestäväksi. Mielikuvien mukaan synnyttäminen oli länsimaissa vaikeampaa ja kivuliaampaa kuin se oli Euroopan ulkopuolisissa kulttuureissa. Primitiivisten kansojen ohella samaan ryhmään voitiin laskea myös talonpoikais- ja työläisnaiset, jotka stereotypian mukaan synnyttivät vaivattomammin kuin valkoihoiset keski- ja yläluokan naiset.

Länsimaiset ihmiset olivat etääntyneet terveellisestä ruumiillisuudesta, minkä vuoksi myös synnyttäminen oli vaikeaa ja sattui.

Synnytyskipu voitiin siis nähdä teollistumis- ja modernisaatioprosessin varjopuolena. Toisaalta kipua on voitu pitää todisteena siitä, että nainen oli kunniallinen yhteisönsä jäsen ja kristitty. Historiassa kivuttomuus on voitu yhdistää kunniattomuuteen ja moraalittomuuteen. Näin ollen synnytyksen kivuttomuutta on voitu pitää epäilyttävänä ja ei-toivottavana.

1970-luvun synnytyskipukeskustelusta muistetaan tavallisesti vuodenvaihteessa 1976-1977 käyty kiivas näkemystenvaihto Helsingin Sanomien mielipideosastolla. Aihe oli kuitenkin esillä myös ajan suosituimmissa naistenlehdissä, kuten Annassa, Me Naisissa ja Jaanassa. Kuukausittain ilmestyneet, kaupunkilaisnaisille suunnattu Eeva sekä vasemmistolainen Uusi Nainen eivät innostuneet aiheesta samalla tavalla kuin viikkolehdet, eikä kipukysymys saanut niissä samanlaista näkyvyyttä.

Käsittelen tässä postauksessa, miten vuodenvaihteen 1976-1977 synnytyskipukeskustelu sai alkunsa, keitä siihen osallistui ja miten eri kirjoittajat ottivat kysymykseen kantaa. En sisällytä postaukseen koko 1970-luvun lehtikirjoittelua enkä huomioi aiheeseen muita läheisesti liittyneitä teemoja, kuten isien osallistumista synnytyksiin. Niihin voi tutustua paremmin Historiallisen Aikakauskirjan artikkelissa.

”Miksi äitiysvalmennus vaikenee synnytyskivuista?”

Vuodenvaihteessa 1976-1977 alkaneen keskustelun aloitti yhden lapsen äiti Marja-Liisa Polkunen-Gartz – nimimerkki ”kivulla synnyttänyt”. Hän oli lähestynyt aiheensa kanssa eri lehtien toimituksia. Helsingin Sanomat oli ainoa, joka suostui julkaisemaan mielipidekirjoituksen ”Miksi äitiysvalmennus vaikenee synnytyskivuista?”.

Polkunen-Gartz kritisoi kirjoituksessaan kovin sanoin kivunhoidon tilaa Suomessa. Polkunen-Gartz oli itse kärsinyt pahoista kivuista synnyttäessään tytärtään, mutta tuskaiseen tilaan ei tarjottu missään vaiheessa lääkkeellistä helpotusta. Ensisynnyttäjän saama henkinen tuki ja kannustus olivat myös jääneet vähäisiksi. Synnytyksessä mukana ollut kätilö oli todennut tylysti tulevalle äidille: ”En minä tätä lasta voi teidän puolestanne synnyttää!”

Polkunen-Gartz arvosteli erityisesti psykoprofyklatista menetelmää, joka 1970-luvulla oli pääasiallinen kivunlievityskeino Suomessa. Menetelmän mukaan synnytyskipu oli kulttuurisesti opittu, ympäristön ja pelon aikaansaama ehdollinen refleksi, josta oli mahdollista oppia pois.

Psykoprofylaksia ei siis tunnustanut kivun olemassa oloa: kipu oli pelokkaan mielen aikaansaama tunne. Siksi menetelmässä puhuttiin supistuksista eikä perinteisemmin poltoista, joka sanana viittasi kivuliaisuuteen.

”Psykoprofylaksia opettaa meille uuden tavan suhtautua synnytykseen. Se ei pyri parantamaan synnytyskipua. Silloinhan se tunnustaisi sen. Ei kuitenkaan ole olemassa yhtään pätevää todistetta siitä, että synnytyksen liikkeelle paneva voima, kohdunsupistus, sinänsä olisi kivulias [–] Miksi länsimainen nainen yleensä kokee synnytyksensä kivuliaana? Siksi että hänet on siihen valmistettu, hän odottaa kipua. Hänet on jopa opetettu mittaamaan kivulla synnytyksensä edistyminen.”

– Leena Valvanne, ”Maijan ja Matin synnytyskoulu” (1968)

Suomeen psykoprofylaktista menetelmää oli ollut maahantuomassa lääninkätilö Leena Valvanne (1920-2008). Hän puhui menetelmän puolesta julkisuudessa ja julkaisi aiheesta myös kirjallisuutta. Valvanteen kirjoittaman opaskirjan Maijan ja Matin synnytyskoulu ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1968. Siitä tuli suomalaisen synnyttämisen käsikirja, jota synnytykseen valmistautuvat naiset ja heidän puolisonsa lukivat ajan perhevalmennuksessa.

Menetelmän avulla tavoitteena oli luoda ”uusi, nykyaikainen, itsenäinen ja persoonallinen synnytystapa”. Raskauden loppuvaiheissa järjestetyssä äitiys- tai perhevalmennuksessa naisia opetettiin hengittämään ja rentoutumaan. Kuten menetelmän kansantajuisempi nimitys hyy-hengitys kuvasi, tärkeää oli oppia oikeanlainen hengitystekniikka.

”Kun keuhkot ovat täynnä ilmaa, seuraa ulospuhallus. Ensin annetaan sisäänhengitetyn ilman poistua tavalliseen tapaan, passiivisesti, suun kautta. Poistaaksenne sen jälkeen vielä varailman, kuvittelette, että 50 sm:n päässä teistä on palava kynttilä. Haluatte saada liekin lepattamaan sitä kuitenkaan sammuttamatta. Tässä tarkoituksessa puhallatte huulet raollaan hitaasti, tasaisesti ja pitkään ilmaa ulos: ’Hyyyyyyyyyyyy’.”

– Leena Valvanne, ”Maijan ja Matin synnytyskoulu” (1968)

Kuten Polkunen-Gartzin mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa ja omat synnytyskokemukset paljastivat, hengitys- ja rentoutusharjoitukset eivät kuitenkaan auttaneet kaikkia synnyttäjiä. Polkunen-Gartzin mukaan psykoprofylaktinen menetelmä sopi lähinnä niille naisille, joiden synnytys oli muutoinkin helppo ja jotka eivät kokeneet kovia kipuja.

”[–] on vaiettu täysin synnytyksen fyysisestä puolesta, niistä kivuista ja sietämättömistäkin tuskista, mitkä kaikkien valmennusoppien vastaisesti yllättävät monen luottavaisen ensisynnyttäjän. Synnytyksen nykyinen perusongelma, sen tuskaisuus, sivuutetaan nykyään tietoisesti sekä tiedostusvälineissä että äitiysvalmennuksessa, naistenlehdistä puhumattakaan. [–]
annetaan ymmärtää, että jos joku kuitenkin tuntisi mielestään liian kovia kipuja, on se hänen omaa syytään, koska hän pelkää, on psyykkisesti heikko eikä osaa hengittää ja rentoutua oikein.”

– Marja-Liisa Polkunen-Gartz, ”Miksi äitiysvalmennus vaikenee synnytyskivuista?”, Helsingin Sanomat 24.12.1976

Leena Valvanne vastaa: ”Kätilö yrittää – vaikka uupuukin jo työhönsä”

Leena Valvanne oli vaikutusvaltainen hahmo toisen maailmasodan jälkeisessä äitiyshuollossa. Hän oli ollut kehittämässä suomalaista neuvolajärjestelmää ja ollut maahantuomassa monia uusia kansainvälisiä ajatusmalleja ja käytänteitä. Valvanne toimi Suomen Kätilöliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja Kätilölehden päätoimittajana. Tunnustuksena tekemästään työstä Valvanteelle myönnettiin terveydenhuoltoneuvoksen arvonimi, ja hänestä tehtiin myös Kätilöliiton kunniapuheenjohtaja.

Leena Valvanne oli lehtien haastattelema asiantuntija, joka otti mielellään osaa myös mielipidekirjoitteluun sanoma- ja aikakauslehdissä. Lehtianalyysini osoittaa, että hän sai 1970-luvun naistenlehdissä paljon tilaa. Psykoprofylaksiasta saatettiin kirjoittaa kriittiseenkin sävyyn, mutta Valvannetta ja hänen näkemyksiään ei juuri haastettu.

Valvanne ei hyväksynyt saamaansa arvostelua. Hän kirjoitti tammikuussa 1977 vastineen ”Kätilö yrittää – vaikka uupuukin jo työhönsä”, joka sekin julkaistiin Helsingin Sanomissa:

”Jotta valmennuksessa onnistuttaisiin, on ’pantava itsensä likoon’, annettava osa itsestään, oltava innostunut ja innostava. Lisäksi kätilö opettaessaan asettaa itsensä herkemmin kuin muussa työssä alttiiksi kritiikille. Te itse, rouva Polkunen-Gartz, tarjoatte siitä hyvän esimerkin. Ketä Te arvelette palvelevanne kirjoituksellanne? Ette ainakaan rohkaise valmentajia sen paremmin kuin valmennettaviakaan.”

Valvanteen mukaan Marja-Liisa Polkunen-Gartz teki synnyttäjille ”karhunpalveluksen”. Valvanne puolusti psykoprofylaksiaa ja selvitti samalla, miten suomalaista äitiysvalmennusjärjestelmää oli rakennettu vuoden 1964 jälkeen. Menetelmä oli rantautunut silloin Suomeen Ruotsin kautta. Psykoprofylaksian alkuperä oli Neuvostoliitossa ja venäläisen fysiologin Ivan Pavlovin koirakokeissa, mutta se oli osoittautunut menestykseksi erityisesti toisen maailmansodan jälkeisessä Ranskassa.

Polkunen-Gartz vastasi Leena Valvanteen kirjoitukseen. Hän totesi, ettei kipuja haluttu eikä osattu hoitaa kunnolla, ja naisten annettiin kärsiä synnytyssaleissa tarpeettomasti. Polkunen-Gartz vertasi hoitoa natsi-Saksan salaisen valtionpoliisin Gestapon kidutuksiin.

”Miten on mahdollista, että itseään sivistysmaana pitävässä tämän päivän Suomessa minun annettiin – kuten monien muidenkin on annettu – kärsiä synnytyshuoneessa tuskia, joita en ikinä ollut kuvitellut voitavan kärsiä muualla kuin kenties Gestapon käsittelyssä? Ja tämä tapahtui Naistenklinikalla, missä on kaikki lääketieteen suomat mahdollisuudet tuskien lievitykseen ja niiden kokonaan poistamiseen.”

Keskustelu kivunhoidosta leviää naistenlehtiin

Mielipidekeskustelu osui selvästi ajan hermoon. Vaikka aihe oli ollut esillä aiemminkin, Helsingin Sanomissa julkaistut kirjoitukset vuodenvaihteessa 1976-1977 herättivät runsaasti huomiota ja saivat monet ottamaan kantaa kysymykseen. Keskusteluun osallistuivat eri sukupolvien synnyttäjät sekä toimittajat, lääkärit, kätilöt ja tutkijat.

Myös naistenlehtien lukijat ottivat innokkaasti osaa aiheen käsittelyyn. Anna-lehti jopa kehotti lukijoitaan lähettämään mielipiteensä suoraan toimitukseen. Monet tukivat Polkunen-Gartzin näkemyksiä. Esimerkiksi nimimerkki ”Mies ja vaimo” totesi Anna-lehdelle lähettämässään kirjeessä: ”Eikö ole luonnollista, että ihminen pelkää asiaa, jota saatetaan verrata räjähdykseen, Gestapoon tai kuolemaan?” Nimimerkki ”Kahden lapsen äiti” otsikoi kirjeensä kuvaavasti: ”Hyy-hengitys ja hokkuspokkus”.

Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet Polkunen-Gartzin mielipiteitä eivätkä ymmärtäneet tämän kokemuksia. Mielipidekirjoituksissa kivunlievitystä vaatineita naisia voitiin syyttää itsekkäiksi ja moraalittomiksi, jotka asettivat oman mukavuudenhalunsa syntyvän lapsen edelle. Kunnon nainen kesti kivut valittamatta, sillä paras palkinto oli vastasyntynyt lapsi.

Myöskään kaikki terveydenhuollon ammattilaiset eivät käsittäneet vaatimusta saada synnyttää kivuttomasti. Synnytys- ja naistentautien erikoislääkäri Kari Huovinen esimerkiksi totesi Me Naisten haastattelussa, että ”jotenkin minusta on alkanut tuntua siltä, kuin naiset viimeaikaisen kipukeskustelun aikana olisivat unohtaneet itse synnytystapahtuman päähenkilön, kaikkein tärkeimmän: syntyvän lapsen.”

Myös gynekologi, kohutut muistelmateoksensa juuri julkaissut Mies Reenkola (1908-1988) piti kysymystä ”turhanpäiväisenä höpötyksenä” ja ”hämäyksenä”. Hän kommentoi Jaana-lehdessä, että synnytyskivut olivat ”luonnon luomia”. Hinta pystyasennossa, kahdella jalalla kulkevasta ihmisestä oli naisen ahdas lantionseutu ja kivulias synnytys. Kuten Reenkola muistutti, Raamatussakin sanottiin, että ”kivulla ja tuskalla on lapset maailmaan synnytettävä [–] jos se jonkin verran sattuu, niin mitäs siitä”.

Nykyajan suhtautumista kipuun kritisoitiin useassa naistenlehdille lähetetyssä lukijakirjeessä. Kipu oli ”hyvin paljon luonne- ja kasvatuskysymys”, kuten nimimerkki ”Luunappi” esitti omassa viestissään Me Naisille. Nykyaikana kaikessa pyrittiin vain ”helppouteen, mukavuuteen ja nautintoon”. Nimimerkin ”Väsynyt” mielestä oireellista juuri nykyajalle oli, että ”mikään ei saisi tuntua miltään eikä missään”. Yksi keskusteluun osallistuneista toivoikin itselleen synnytystä, jossa hän ”kaikki aistit terävinä” saisi kokea vielä kerran ”syntymisen suuren ihmeen”.

Joissakin kirjoituksissa arvostelu kohdistui suoraan Polkunen-Gartzin persoonaan. Esimerkiksi nimimerkki ”10 kuukautta sitten kivulla synnyttänyt onnellinen äiti” hyökkäsi suoraan kipukeskustelun aloittajaa vastaan: ”Sinä kerrot asioista sellaiseen tyyliin, että minun on vaikeaa kuvitella sinun olevan jo kolmekymmentä täyttänyt”. Kirjoittajan mielestä Polkunen-Gartz ei ollut kokenut synnytyksessään ”mitään ihmeellistä”. Ratkaisu ongelmiin oli siksi uusi yritys: ”Yritäpäs uudelleen lapsentekoa ja ota tällä kertaa rennosti”.

Lukuisissa vastauskirjeissä vedottiin myös naisen perinteiseen osaan ja menneisiin sukupolviin. Historian naiset olivat kärsineet taakkansa tyynesti, siinä missä nykynaiset olivat kirjoittajien mielestä itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia. Nämä halusivat saada kaiken helposti, kuten nimimerkki ”Vanha äiti Virtanen” kuvasi Anna-lehdelle lähettämässään kirjeessä.

”Ai, ai miten helpolla teidän nykyajan nuorten naisten olisi saatava kaikki elämän hyvä. Pillereitten ja kierukoitten ansiosta saatte rakastella kuin viimeistä päivää, ja kun viimein lapsen tuloa laskelmoitte, pitäisi saada kivuton synnytys. Me ’esiäidit’ emme enää kipuja muistelleet, kun armas lapsi viimein tuhisi rinnoillamme [–] Meidän äitiysvoimisteluamme ja -valmennustamme olivat pyykinpesut, lattian kuuraukset, vesi- ja likaämpärien kannot. [–]
En toivo teille takaisin mitään historiallisia aikoja, mutta ihmettelen vain syvästi, muistatteko vielä tosiaan nuo synnytyskivut, kun lapsi on vierellänne. Jospa haluatte tuon niin luonnollisen tapahtuman vuoksi kivuta marttyyriksi?”

Nimimerkki ”Vanha äiti Virtanen”, ”Ennen oltiin nöyriä”, Anna 11/1977

”Kuka saa synnyttää kivutta?”

Keskustelu synnytyskivun hoidosta eteni eduskuntaan asti. Eduskunnan 40 naiskansanedustajaa allekirjoitti yhdessä eduskuntakyselyn Synnnytyskipujen lievityksestä maaliskuussa 1977. Sosiaali- ja terveysministeri Irma Toivasen ehdotuksesta lääkintöhallitus asetti työryhmän, joka selvitti, missä olosuhteissa Suomessa synnytettiin ja miten kipua oli järkevintä hoitaa.

Työryhmän mietintö Synnytyskipujen lievittäminen valmistui alkuvuodesta 1978. Lausunnossa todettiin, että synnytyskivut olivat todellisia: 10-15 prosenttia synnyttäjistä koki ”sietämätöntä kipua”, ja viidennes tarvitsi epiduraalipuudutuksen. Vain 5-15 prosenttia synnytti kivuttomasti. Mietinnössä suositeltiin lisäanestesiahenkilökunnan palkkaamista. Synnytykset oli myös keskitettävä suurempiin sairaaloihin.

Suositus oli kuitenkin vain suositus. Kuten Me Naisissa todettiin synnytyskipukeskustelun jälkitunnelmissa vuonna 1979, ”kivunpoistomenetelmistä keskusteltaessa törmätään aina rahaan”. Epiduraalipuudutuksen saattoi antaa vain anestesiologi, mutta ympärivuorokautinen anestesiapäivystys maksoi.

Kuten monissa lehtikirjoituksissa muistutettiin, politiikassa yhteisistä asioista olivat päättämässä yleensä keski-ikäiset miehet. Näitä synnyttävien naisten asiat eivät juurikaan kiinnostaneet. Synnytyskivun hoidon kanssa vastakkain saattoi siten asettaa vaikkapa lasten sydänkirurgian ja avosydänleikkaukset, kuten teki kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen Me Naisten reportaasissa. Salolainen totesi jutussa: ”Olisi halpahintaista kosiskelua lupailla rahaa ja virkoja juuri nyt, kun joka sektorilla on tiukkaa.”

Myös yleiset asenteet muuttuivat hyvin hitaasti. Vasta-argumentiksi voitiin aina nostaa se tilastollinen tosiasia, jonka mukaan Suomessa oli maailman pienimpiin kuuluneet äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut.

Jos synnyttäminen oli jo turvallista, oliko sen tarpeen olla myös kivutonta?

”Kivulla synnyttänyt” – Nainen nimimerkin takana

Vuodenvaihteen 1976-1977 kipukeskustelun aloittaja Marja-Liisa Polkunen-Gartz (1943-2025) ehti elämänsä aikana olla monessa mukana. Hän oli koulutukseltaan radiosähköttäjä ja filosofian maisteri. Polkunen-Gartz teki monipuolisen työuran kirjailijana, kääntäjänä ja freelancer-toimittajana. Hän oli myös yksi Väkivalta avioliitossa -teoksen (1978) kirjoittajista. Teos sai valtion tiedonjulkistamisen palkinnon vuonna 1979.

Polkunen-Gartzin suhde Helsingin Sanomiin pysyi tiiviinä kipukeskustelun jälkeenkin. Hän sai kirjoittaa huhtikuussa 1977 sanomalehteen laajan artikkelin synnytyskivun historiasta otsikolla ”’Kivulla sinun pitää’: Vanhatestamentilliset uskomukset synnytysten helpottamisen jarruna”.

Polkunen-Gartz toimi myös lehden kirja-arvioijana. Esimerkiksi vuonna 1978 Polkunen-Gartz kritisoi kahden mieslääkärin juuri ilmestynyttä opaskirjaa Lapsi syntyy. Synnytyskivun hoidon tilasta luotiin teoksessa ”todellisuutta vastaamattoman valoisa” mielikuva. Arvostelija antoi kirjalle kuitenkin myös kiitosta: kipua käsiteltiin peräti neljän sivun verran, siinä missä Leena Valvanteen neuvoloissa jaettu opaskirjanen Syntyvä lapsesi (1972) vaikeni aiheesta kokonaan.

Polkunen-Gartz kuoli 82-vuotiaana maaliskuussa 2025. Hän joutui taistelemaan oikeuksistaan myös elämänsä loppupuolella. Polkunen-Gartz oli toivonut, ettei tulisi elvytetyksi, vaan että hän saisi kuolla nopeasti ja kivuttomasti kotonaan. Kuten synnyttäessään, kuollessaankaan hän ei kuitenkaan tullut kuulluksi.

Tälläkin kertaa ikävät kokemukset sairaanhoidossa päätyivät Helsingin Sanomiin. Lehti julkaisi myös tyttären Ulla Gartzin laatiman muistokirjoituksen toukokuussa 2025.

Onko mikään muuttunut? – Synnyttäminen 2020-luvulla

Synnyttäminen pysyy edelleen otsikoissa. Valtaosasta synnytyksistä ei kirjoiteta uutisjuttuja eikä niihin palata mielipidekirjoituksissakaan. Kivunlievitys (tai oikeastaan sen puute) on kuitenkin edelleen asia, joka nostetaan julkisuudessa säännöllisesti esille. Myös hoitohenkilökunnan asenteet herättävät aika ajoin kiivastakin keskustelua. Osa synnyttäjistä on Marja-Liisa Polkunen-Gartzin tavoin kokenut, ettei heitä ole kuunneltu ja että ikäviä kokemuksia on saatettu vähätellä sekä synnytyksen aikana että jälkikäteen.

Kesällä 2025 esillä olivat synnyttäjien vaikeudet päästä sairaalaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi synnytyksistä, jotka tapahtuvat yhä useammin sairaaloiden ulkopuolella. Osa synnyttää lapsensa suunnitellusti kotona, mutta matkasynnysten ja kotona yllättäen tapahtuvien synnytysten määrä on ollut kasvussa. Helsingin Sanomat kertoi heinäkuussa 2025 tapauksesta, jossa espoolaisnainen synnytti lapsensa Jorvin sairaalan pysäköintihallin lattialle. Keravalaisnaista taas kehotetiin pysymään kotonaan, vaikka lapsivesi oli jo mennyt ja supistelu oli tiheää. Tässä tapauksessa lapsi syntyi kylpyhuoneeseen ennen ambulanssin tuloa.

Lapin alueella sairaalamatkat voivat helposti olla satoja kilometrejä, mutta myös Etelä-Suomessa synnytysmatkat ovat viime vuosina pidentyneet. Tämä johtuu siitä, että pienemmät hoitoyksiköt on lopetettu ja synnyttäjät ohjataan suurempiin sairaaloihin. Esimerkiksi Lohjan sairaalan synnytysosaston lakkauttaminen joulukuussa 2024 herätti mediassa runsaasti huomiota.

Edelleen osa synnyttäjistä joutuu kohtaamaan hoitohenkilökunnan taholta väheksyntää eikä saa tarvitsemaansa hoitoa. Edelleenkin synnyttämiseen vaikuttavat mitä suuremmissa määrin politiikka ja raha.

Ja kuten Marja-Liisa Polkunen-Gartzin tapauksessa, epäkohtien esiin nostamiseen tarvitaan edelleen mediajulkisuutta.

PS. Jos synnytysteema kiinnostaa, Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -lehdessä on hiljattain ilmestynyt artikkelini, joka käsittelee Jeanette Snellmania (1828-1857) ja lapsivuodekuumeen historiaa. Jeanette Snellman oli filosofi-valtiomies J. V. Snellmanin nuori puoliso, joka kuoli viikko seitsemännen synnytyksensä jälkeen. Artikkelin voi lukea täällä.