Haastattelussa kirjailija Kaari Utrio

Kaari Utrio (s. 1942) on yksi Suomen luetuimmista kirjailijoista. Tuotteliaan kirjailijan elämäntyö kattaa laajan romaanituotannon ohella tietokirjoja, kolumneja, esitelmiä ja julkisia esiintymisiä niin televisiossa, lehdissä kuin radiossakin. Utrio on ollut näkyvä julkisuuden hahmo, naistenlehtien vakiokasvo ja tasa-arvon puolestapuhuja. Hän on tuonut yhteiskunnalliseen keskusteluun naisten näkökulmaa ja historiallista perspektiiviä.

Uusimmassa Lähihistoria-lehden teemanumerossa ”Sukupuoli ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen” (1/2025) ilmestyi kirjoittamani Utrion haastattelu ”Historialle omistettu elämä”. Haastattelussa käydään läpi Utrion uran vaiheita sekä suhdetta historiantutkimukseen ja historiallisen tiedon popularisointiin. Haastattelu tehtiin kirjailijan kotona Somerniemellä tasan vuosi sitten.

Tässä postauksessa käyn läpi Kaari Utrion suhdetta suomalaisiin naistenlehtiin. Käsittelen, millaista naistenlehtijulkisuus on ollut menestyskirjailijan näkökulmasta ja mitä hän ajattelee suomalaisista naistenlehdistä. Millaisia esimerkiksi haastattelutilanteet ovat olleet ja mikä haastattelukerta on jäänyt Utriolle erityisesti mieleen?

Olen saanut kysyä asiasta suoraan Utriolta itseltään, mutta olen myös koonnut hänen haastatteluitaan ja kirjojen saamia arvosteluita 1970-luvun Anna-, Me Naiset-, Jaana-, Eeva– sekä Uusi Nainen -lehdistä ja selannut Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen joukosta Suomen Kuvalehteä ja Apua.

Lapsuuden lehdet

Aikakauslehdet, toimittajan työ ja painettujen sanojen maailma tulivat Utriolle tutuiksi jo lapsuudessa. Ylemmän keskiluokan koti oli keskimääräistä lukeneempi: isä Untamo Utrio (1905–1980) toimi kustannusliike Tammen toimitusjohtajana ja oli yksi sen perustajajäsenistä. Untamo Utrio oli nuoruudessaan kuulunut Suomen Sosiaalidemokraatin ja Kuluttajain Lehden toimituskuntiin.

Äiti Meri Utrio (1919–2004) puolestaan työskenteli toimittajana muun muassa Eeva-lehdessä. Hän kirjoitti Eevaan muotijuttuja ja haastatteluja.

Sanomalehdistä Utrioille tilattiin Helsingin Sanomia, Suomen Sosiaalidemokraattia ja Uutta Suomea. Aikakauslehdistä tulivat ainakin Suomen Kuvalehti, Valitut Palat, Viikko-Sanomat ja Parnasso sekä naistenlehdistä Eeva, Kotiliesi ja Hopeapeili. Vanhemmat tilasivat myös ulkomaisia lehtiä: isä Der Spiegelia ja anglofiili-äiti naistenlehtiä Ladies Home Journal ja Woman’s Own sekä Life-aikakauslehteä.

Meri Utrio teki toimittajan uran ohella myös käännöstöitä. Kielitaito oli hänelle työväline, jota hän piti yllä tilaamalla ja lukemalla ulkomaisia lehtiä.

Utrio muistelee vanhempiensa suhdetta toimittajan työhön ja aikakauslehtiin: ”Äitini Meri suhtautui työhönsä Eevassa kuin mihin tahansa työhön. Isäni mainitsi joskus, että minusta voisi tulla toimittaja, koska olin hyvä asia-aineiden kirjoittaja kouluaikana.” Vanhemmat tiesivät kuitenkin, että tytär oli kiinnostunut historiasta ja oli aikeissa tehdä alasta itselleen ammatin. Haaveissa oli historianopettajan tai tutkijan ura.

Esikoiskirjailija naistenlehtijulkisuudessa

Kaari Utrio on ollut suomalaisten naistenlehtien vakiokasvo 1960-luvun lopulta lähtien. Hänen esikoisromaaninsa, 1500-luvulle sijoittuva Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi vuonna 1968.

Kirja nosti Utrion heti julkisuuteen. Sanavalmis, selkeäsanainen ja suorapuheinen esikoiskirjailija sai runsaasti huomiota ajan naistenlehdissä. Hän tunnusti haastatteluissa avoimesti, että oli rakentanut romaaninsa ulkomaisten esikuvien hyväksi havaitulla kaavalla: kirjan tapahtumien piti sijoittua menneisyyteen, siinä piti olla menevä juoni ja karismaattinen pääpari.

Genrevalintakin oli selvä: Utrio ei tehnyt taidetta eikä ollut uudistamassa romaanikerrontaa. Hänen tarinoissaan oli selkeä alkuosa, keskikohta ja loppu. Lukijoiden tuli ennen muuta viihtyä, kuten kirjailija itse selitti: ”Kun tavallisessa elämässä ei viihdytä, haetaan korviketta kirjallisuudesta [–] Kirjallisuutta on sekä hyvää että huonoa ja viihde on osa tätä kirjallisuutta”.

Anna-lehdessä (1968) uutuuskirjailijasta ja hänen esikoisteoksestaan kirjoitettiin varsin suorasukaiseen tyyliin:

”Kaari Utrio, 26, historian maisteri, upseerin rouva Kouvolan takaisesta korvesta, Tuohikotin sotilaskodin kirjastonhoitaja omasta halustaan ja kotirouva teki ilkeän tempun: kirjoitti ihan tahallaan, pirullisen harkitusti, vailla huomattavia kirjallisia ja taiteellisia tavoitteita kirjan, josta hän tiesi tulevan myyntimenestyksen [–] Kaari Utrio, miellyttävän avoimesti myöntää puhtaan kaupalliset vaikuttimensa, kertoo tarkoin tutkineensa ja eritelleensä ulkomaisten esikuvien, Angelikojen ja Catherinien, rakennetta. Yhden asian hän on lisännyt omasta päästään, huumorin”.

Kaari Utrio naistenlehtien asialla

Kaari Utrion mukaan hänen suhteensa mediaan on ollut ”pitkä ja monipuolinen, enimmäkseen varsin hauska ja hyödyllinen”. Hän on ollut median kuluttaja seitsemän vuosikymmenen ajan – aina siitä lähtien kun oppi lukemaan. Mediakasvo hän on ollut Suomessa jo yli puolivuosisataa.

Utrio on uransa aikana esiintynyt sadoissa lehtijutuissa. Pelkästään 1970-luvulla Utriosta kertovia artikkeleita ja uutisia ilmestyi Anna– ja Me Naiset -lehdissä kymmenittäin. Kirjailijasta tehtiin pitkiä ja perusteellisempia henkilöhaastatteluita, mutta hän esiintyi myös lyhyemmissä jutuissa, joissa sai vastata pikkunokkeliin kysymyksiin tai kertoa kuluneen viikon kohokohdista. Monet yksityiselämän käänteet ja työuran tapahtumat päätyivät lehtiin, kuten vauvauutiset, muutot ja uuden kirjan ilmestyminen.

”Mitä ominaisuuksia ihailet miehessä?
Huumorintajua.
Mitä ominaisuuksia ihailet naisessa?
Huumorintajua – minun käsitykseni mukaan huumorintajun mukana seuraa paljon muitakin hyviä ominaisuuksia.
Mitä teet mieluiten?
Luen ja kirjoitan.
Mitä et tekisi mistään hinnasta?
Rupeaisi valtion virkamieheksi.”

– Aino Mervi, ”Totuusleikissä Kaari Utrio”, Uusi Anna 12/1974

Utrio muistaa hyvin, miten väheksyvästi naistenlehtiin suhtauduttiin varsinkin hänen uransa ensimmäisinä vuosikymmeninä. Sukupuoli oli lehden sisältöä vahvasti arvottava näkökulma.

Monien mielestä naisille suunnatut lehdet olivat toisen luokan journalismia – mikäli suostuivat pitämään niitä journalismina lainkaan. Utrion mukaan naistenlehdistä saatettiin puhua halveksivasti ”akkain lehtinä”. Naisille suunnatuista lehdistä Kotiliesi ja Kodin Kuvalehti pääsivät lähimmäksi vakavasti otettavan lehtijournalismin kriteerejä, mutta niitäkään ei hyväksytty varauksettomasti.

Utrio huomauttaa, että samanlaista arvostelua ei kohdistettu miesten vapaa-ajanlehtiin. Niitä pidettiin hyödyllisinä ja opettavaisina asiantuntijalukemistoina. Mies sai rauhassa lukea Tekniikan maailmaa tai Metsästystä ja Kalastusta. Myös pornolehdet kuuluivat asiaan.

Naisille suunnattu viihdelukemisto – romaanit ja naistenlehdet – sen sijaan olivat kriitikkojen hampaissa varsinkin poliittisesti tiedostavalla 1970-luvulla. Utrion tuotantoon lyötiin rouvaspornon leima. Esimerkiksi Eeva-lehdessä (1971) Utriota tituleerattiin ”seksikkääksi historioitsijaksi”. Kyse ei kuitenkaan ollut kirjailijan omasta seksikkyydestä vaan siitä, että hänen kirjojaan pidettiin ”vahvasti seksipitoisina”. ”Vähän joka toisella sivulla pujahdetaan vällyjen alle tai ainakin tuijotetaan himokkain silmin”.

Juuri naisille suunnattu viihdekirjallisuus joutui jatkuvasti puolustamaan asemaansa kirjallisuuden kentällä. Utrio oli genren näkyvä edustaja ja väsymätön puolestapuhuja:  

”Miehet moittivat naisia siitä, että he pakenevat naistenlehtien jatkoromaanien ja kauniskantisten viihderomaanien satumaailmaan. Näin tosiaan tapahtuu, en minä sitä kiellä, mutta onko se ihme. Valtaosa naisista joutuu käyttämään suurimman osan päivästään taloudenhoitoon, vaikka eittämätön totuus on, että harva siitä pitää [–] Minun mielestäni on epäinhimillistä kieltää heiltä se vähäinen ilo, minkä he lukiessaan saavat.”

– Irja Sievinen, ”Kaari Utrion sanoma”, Anna 12/1970

Utrio on aina pyrkinyt pitämään naistenlehtien puolta julkisuudessa. Hän on korostanut lehtien roolia yhteiskunnallisen keskustelun areenana ja tärkeiden teemojen esiinnostajana. Utrio muistaa esimerkiksi, kuinka hän luki elämänsä ensimmäisen jutun perheväkivallasta juuri naistenlehdestä. Artikkelin julkaisi Monalisa (ilm. 1959–1976). Aihe oli kuitenkin tabu suomalaisessa yhteiskunnassa, eikä artikkeli saanut aikaiseksi laajempaa keskustelua.

Utrio itse käsitteli teemaa ainoassa nykyaikaan sijoittuvassa romaanissaan Ruusulaakso (1982). Teos sai ilmestyessään paljon huomiota, mutta väkivaltateemaan ei silloinkaan tartuttu: ”Yhdessäkään kritiikissä tai lehtijutussa ei edes mainittu tätä aihetta”. Lukijat saattoivat avautua kokemuksistaan kirjeitse, mutta julkisuudessa asiasta vaiettiin.

Naistaiteilijalle naistenlehdet ovat olleet välttämätön ja usein ainoa julkinen tukija. Ennen sosiaalisen median aikakautta lehdet olivat niitä harvoja kanavia, joiden kautta naiset pääsivät esille ja saivat oman äänensä kuuluviin.

”Lehdet nostivat ja nostavat edelleen esille uusia nuoria eri alojen taiteilijoita”, Utrio muistuttaa. ”Lehdillä on ollut valtava yhteiskunnallinen tehtävä. Naistenlehdet tekivät naiset näkyviksi omilla ansioillaan”.

Toisin kuin miestenlehdissä, naistenlehdissä kenenkään ei tarvinnut riisuutua tai poseerata vähissä vaatteissa. Omasta elämästään ja työstään sai kertoa kiinnostuneelle ja kannustavalle yleisölle.

Utrio on kuvannut suhdettaan naistenlehtiin symbioottiseksi: ”lehti hyötyy, minä hyödyn”. Hän kuitenkin korostaa, ettei ole itse ottanut yhteyttä mediaan, vaan yhteydenotto on tullut aina lehden puolelta. Hänen äitinsä oli opettanut, että oli rumaa tyrkyttää itseään esille julkisuudessa.

”Tuo Kaari on kyllä ihan mahdoton fantasiapakkaus! Juuri kun uusi kirja tulee painosta, hän suunnittelee jo uutta. Se kertoo Novgorodista ja sankarittaren mies kuolee vesikauhuun. Jos nimittäin vesikauhua jo keskiajalla esiintyi. Se täytyy tarkistaa. Kuka porsas vielä kehtaa väittää, että historiallisen viihderomaanin kirjoittaminen on vaivatonta!”

”Uusi kirja, uusi koti, uusi vauva”, Jaana 9/1971

Kirjailijan elämää julkisuudessa

Kaari Utriosta on tehty hänen uransa aikana tuhansia lehtijuttuja. Lehdistön suhtautuminen on yleensä ollut myönteistä, vaikka Utriokin sai osansa Hymy-lehden (ilm. 1959–) 1970-luvulla maahantuomasta uudenlaisesta skandaalijournalismista.

Myös Utrion toinen puoliso, toimittaja ja tietokirjailija Kai Linnilä (1942–2017) esiintyi usein lehtijutuissa – joskus vaimonsa rinnalla, joskus oman työnsä kautta. Kirjailijapari oli tavannut vuonna 1973 Oriveden opiston kesäkurssilla, joissa kumpikin oli toiminut kirjoittamisen opettajana.

Parin ensikohtaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se merkitsi myös Utrion ensimmäisen avioliiton loppua. Uusi liitto oli sekä Utriolle että Linnilälle toinen.

Sattumalta Uusi Anna teki jutun ”Kaikenlaisia viheltäjiä nähty Orivedellä” opiston kurssilaisista ja opettajista juuri kesällä 1973. Lehti kuvasi taidetapahtumaa ja sen osanottajia: ”Kesäkuun alusta elokuun loppuun keskellä hämäläistä kirkonkylää tehdään todellista kulttuurityötä. Opettajina ovat maan eturivin kirjailijat, taiteilijat, ohjaajat”. Paikalla olivat Utrion ja Linnilän ohella myös pakinoitsija Seppo Ahti, runoilija Tommy Taberman sekä kirjailija Laila Hietamies. Viimeksi mainittu todisti läheltä uuden suhteen alkua.

Pariskunta muutti Helsingistä Somerniemelle vuonna 1975. Somerniemi sijaitsee Utrion sanoin keskellä ”kultaista kolmiota”, jonka eri kulmiin Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun on matkaa 100 kilometriä. Ensimmäisinä vuosina kirjailijapari haaveili omavaraistaloudesta. Maatalontöitä opiskeltiin kirjoista, parhaina opettajina yritys, erehdys ja kokemuksen kautta kertynyt tieto. Lopulta alaksi valikoitui kirjojen kustantaminen.

Toimittajat saapuivat todistamaan kirjailijaparin idylliä keskellä hämäläismaisemaa, kuten Anna-lehti kuvaili: ”Viime vuonna kirjailija Kaari Utrio ja hänen miehensä Kai Linnilä muuttivat pääkaupungista Someronniemelle Etelä-Hämeeseen hakemaan työrauhaa, toisenlaista tapaa elää”. Anna teki jutun ”Maalaisjoulu Kaarin ja Kain kotona” loppuvuodesta 1976. Perheen pääkokki Kai Linnilä loihti pöytään jouluherkkuja, kuten tuoresuolattua kuhaa, lanttulaatikkoa ja haudutettua punakaalia.

Saman vuoden elokuussa Anna oli raportoinut parin yhteisen pojan Lauri Linnilän syntymästä. Uusi avioliitto, raskaus ja lapsen syntymä eivät jääneet huomaamatta muiltakaan lehdiltä. Jaana-lehti kuvasi kirjailijapariskunnan vauvanodotusta alkuvuodesta 1976: ”Kai ja Kaari ovat koko yhdessäoloaikansa kiinnostaneet suomalaisia. Heidän tarinassaan on kaikki romaaninainekset, mutta silti siitä ei saisi kivaa kioskikirjaa. Heidän maailmansa on siihen liian tosi, älyllinen ja avoin”.

Haastattelussa menestyskirjailija

Lehtihaastattelut tehtiin tavallisesti Kaari Utrion ja Kai Linnilän kotona Somerniemellä. Tilanteet noudattivat usein samaa kaavaa: aamupäivällä pihaan kaartoi auto, jota ajoi valokuvaaja (joka oli aina mies). Kyydissä oli naistoimittaja, jonka tehtävänä oli esittää kysymykset ja kirjoittaa varsinainen juttu.

Koska vieraat tulivat yleensä kauempaa, Utrio-Linnilät tarjosivat heille ensin syötävää. ”Sääliksi kävi ihmisparkoja, jotka Kain luontaistaloushybriksen aikaan joutuivat syömään ties mitä naurisnaattikeittoa”, Utrio muistelee.

Haastattelu tehtiin ison ruokapöydän ääressä. Ensin syötiin ja sitten oli varsinaisen haastattelun vuoro. Utrio muistaa, kuinka ensimmäisinä vuosina toimittajat kirjasivat vastaukset muistivihkoihinsa kynä sauhuten. Pian alkoivat kuitenkin yleistyä nauhurit, mikä muutti myös haastattelutilanteita.

Utrion ja toimittajan keskustellessa kuvaaja katseli paikkoja ja päätti kuvauspaikat. Lopuksi otettiin vielä valokuvat, jonka jälkeen lehtiväki poistui paikalta. ”Yleensä meillä oli tosi hauskaa. Myöhemmin toimittaja soitti ja luki jutun puhelimessa”.

Eräs haastattelukerta on jäänyt Utriolle erityisesti mieleen. Porilaisesta Satakunnan Kansasta pyydettiin haastattelua joskus 1980-luvun loppupuolella. Toimittajien ajaessa pihaan Utrio huomasi äkisti, että jotakin oli toisin kuin aiemmin. Autosta nousi kaksi naista, kuvaaja ja toimittaja. ”Kuvaaja oli siis ensimmäistä kertaa nainen”. Vielä enemmän Utrio yllättyi nähdessään vieraiden tuliaiset. ”He tulivat toisen ihmisen kotiin, joten he toivat kukkia. Ajatella, kuinka vähäisistä asioista voi vielä vuosikymmenien jälkeen tuntea iloa”.

Sama toistui, kun vierailimme Utrion luona maaliskuussa 2024. Mekin teimme matkaa kahden naisen voimin: autoa ajoi Naisten asialla -hankkeen johtaja Arja Turunen ja minä istuin kyydissä. Ajoimme päiväseltään Jyväskylästä Somerniemelle ja takaisin. Emme tuoneet kukkia, mutta tuliaisina meillä oli kirjoja. Kotiinviemisiksi saimme kumpikin omat signeeratut kappaleet Utrion Perhekirjasta (1998).

Kaari Utrion koti on haastattelijan näkökulmasta kiehtova paikka. Se on täynnä kirjoja, taidetta ja vanhoja huonekaluja. Eletty elämä, kulunut aika ja kerroksellisuus ovat selvästi läsnä kaikkialla. Historiallisen Aikakauskirjan toimittajana minua ilahdutti erityisesti, että lehden vuosikerrat olivat vessassa jokaisen istujan oppina ja ilona.

”Kirjojen historiallinen tausta on laadukas ja huolella tutkittu. Ajankuva on elävä, kiinnostava ja kirpeä. Ulkomaisen lähes teollisen viihteen tulvan keskellä on todella mukava ajatella, että suomalainen lukija saa viihteen varjolla näin oivallisen kuvan oman maansa ja esi-isiensä menneisyydestä ja elämän olosuhteista.”

– Leila Kalliala, ”Kaari Utrio”, Me Naiset 6/1973

”Jatkuu seuraavassa numerossa”

Kaikkea Kaari Utrion kaunokirjallista tuotantoa ei ole painettu kirjan kansien väliin. Hän on kirjoittanut myös naistenlehtiin – mutta ei toimittajan roolissa. Suomalaisissa naistenlehdissä on julkaistu lukuisia Utrion fiktiivisiä jatkokertomuksia, joissa ovat toistuneet hänen romaanituotannostaan tutut teemat – ”intohimoista rakkautta, hovijuonitteluita, sodankäyntiä ja vaikea synnytys”, kuten kirjailija itse tiivisti tarinoidensa raaka-aineet Jaana-lehden haastattelussa vuonna 1969. 

Jatkokertomuksilla on pitkä perinne osana aikakauslehtien sisältöä. Osa suomalaisissa naistenlehdissä julkaistuista kertomuksista oli ulkomaista alkuperää ja käännöstekstejä, mutta lehdet tilasivat tarinoita myös kotimaisilta kirjailijoilta. Kertomuksista valtaosa oli peräisin naisten kirjoituskoneista. ”En tiedä ainuttakaan mieskirjailijaa, joka olisi kirjoittanut jatkiksia naistenlehtiin, ellei sitten salanimellä”, Utrio toteaa.

Utrio onkin yllättynyt kuullessaan, että hänen ystävänsä, kirjailijakollega Mauri Sariola (1924–1985) kirjoitti moniosaisen tarinan ”Kohtalo tyhjässä maljakossa” Eeva-lehteen (ilm. 1967–1968). Naistenlehti ei useinkaan ollut mieskirjailijalle mieluisin tai uskottavimpana pidetty julkaisukanava, vaikka tarinoista saikin aina hyvän palkkion. Osa nimimerkkien suojissa julkaistuista kertomuksista oli kuitenkin todennäköisesti miesten kirjoittamia.

Utrion omista jatkokertomuksista ensimmäinen, ”Alienor” ilmestyi myös Eeva-lehdessä. Yhdeksänosainen tarina sijoittui 1100-luvulle, ja se kuvasi aikakauden yhden tunnetuimman ylhäisönaisen Eleonoora Akvitanialaisen vaiheita sydänkeskiajan Euroopassa. Tarinan taustalla oli Utrion yleisen historian laudatur-tutkielma.

Tätä blogikirjoitusta tehdessä selvisi, ettei ”Alienor” ilmestynyt vuoden 1967 Eeva-lehdissä (kuten Utrion elämäkerrassa kerrotaan), vaan kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1969. Utrio oli siinä vaiheessa jo julkaissut esikoisromaaninsa ja saanut nimeä historiallisten tarinoiden kertojana.

”Ranskan kuningasparin ristiretki Jerusalemiin on täysin epäonnistunut. Kotimatkalla merirosvot ryöstävät Alienor-kuningattaren, mutta Sisilian kruununperijä Tancred de Hauteville vie hänet laivallaan turvaan. Alienor rakastuu Tancrediin, mutta paavi ei suostu Ludvigin ja Alienorin avioeroon. Pian Ranskan ikävystyttävään hoviin saapuu Henrik, Englannin tuleva kuningas, jolla on Alienorin suhteen salaisia suunnitelmia.”

– Jatkokertomus ”Alienor”, juonitiivistys, osa 5, Eeva-lehti 7/1969.

Kaari Utrio – naisten asialla

Utrio jäi eläkkeelle kirjailijan työstä vuonna 2017. Hän on vähentänyt esiintymisiään myös mediassa. Kirjailijan mielipiteille ja näkemyksille on silti edelleen kysyntää. Toimittajien yhteydenotot ovat viikottaisia. Utrio on saanut kertoa sekä oman tapahtumarikkaan elämänsä vaiheista että ottaa kantaa tasa-arvon nykytilanteeseen.

Pitkä ura ja ymmärrys historiasta antavat perspektiiviä maailmantapahtumiin ja naisten oikeuksia uhkaavaan liikehdintään. Utrio on edelleen naisten ja naistenlehtien asialla: ”Naisasiaa täytyy pitää esillä koko ajan eikä koskaan saa antaa periksi.”

”Ja tätä kaivattua romantiikkaa minä annan lukijoilleni, enkä väitäkään tarjoavani jotakin muuta, syvällisempää. Kun minä kirjoitan kirjan, se on tarkoitettu ihmisten iloksi, eikä herättämään ongelmia tai niitä pohtimaan. Minä pyrin kirjoittamaan sellaisen kirjan, joka otetaan käteen, kun työssä on ollut raskas päivä.”

– Irja Sievinen, ”Kaari Utrion sanoma”, Anna 12/1970

Postauksen taustalla on käytetty Anna Niirasen sähköpostikirjeenvaihtoa Kaari Utrion kanssa, keväällä 2024 tehtyä haastattelua sekä Utrion Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön 30-vuotisjuhlassa vuonna 2021 pitämää puhetta, jonka Utrio lähetti kirjoittajalle.