”Kuinka vapautua elintasorobotin roolista?”

Naisten asialla -hankkeen ensimmäinen vertaisarvioitu artikkeli on juuri ilmestynyt Lähihistoria-lehden teemanumerossa ”Sukupuoli ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen”.

Teemanumero tarkastelee yhteiskunnallisen vaikuttamisen lähihistoriaa sukupuolen näkökulmasta 1960–1980-lukujen Suomessa. Numeron ovat toimittaneet Naisten asialla -hankkeen tutkijat Anna Niiranen ja Heidi Kurvinen yhdessä tutkijatohtori Hannah Kaarina Yokenin kanssa. Lehden koko sisältöön voi tutustua täällä.

Lähihistoria on vuonna 2022 julkaisunsa aloittanut historia-alan tieteellinen julkaisu, jossa ilmestyy vertaisarvioituja artikkeleita, esseitä, katsauksia ja puheenvuoroja. Se keskittyy niin sanottuun lähihistoriaan, eli nyt julkaistavan teemanumeron tapauksessa 1960–1980-luvuille. Lehden taustalla toimii vuonna 2021 perustettu Lähihistorian tutkimuksen seura.

Tämä postaus perustuu Lähihistoria-teemanumerossa julkaistuun artikkeliini ”Kuinka vapautua elintasorobotin roolista? Miesten näkökulma sukupuolen tasa-arvon ongelmiin 1960-luvulla”, jossa käsittelen miesten asemasta käytyä lehtikeskustelua. Artikkeli osoittaa, että miesten kokemat tasa-arvo-ongelmat eivät ole olleet Suomessa vaiettu teema, vaan niistä on keskusteltu aktiivisesti jo 1960-luvulla.

Uusi vai vanha ongelma?

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on viime vuosina ollut runsaasti puhetta miehistä ja maskuliinisuudesta. Andrew Taten tapaiset voimakkaan maskuliiniset ja avoimen naisvihamieliset miehet ovat saaneet runsaasti kannattajia. Kiistanalaisen somevaikuttajan edustamaa mieskuvaa on kritisoitu esimerkiksi käsitteen ”toksinen maskuliinisuus” kautta. Käsitteellä tarkoitetaan kovaa, aggressiivista ja tunteetonta maskuliinisuutta. Toksisen maskuliinisuuden on osoitettu olevan haitallista sekä miehille itselleen että muille ihmisille.

Feminismin ja sukupuolten tasa-arvon historian tutkijan näkökulmasta viime aikojen keskustelussa kiinnostavaa on ollut se, että monet (hetero)miehet ovat kritisoineet perinteistä maskuliinisuutta ja ahtaita miehenmalleja. Miehen roolin uudistamista ovat vaatineet esimerkiksi kirjailija Juhani Brander esseekokoelmassaan Miehen kuolema (WSOY 2020), hyvinvointivalmentaja Teemu Syrjälä kirjassaan Miehen vuoro tuntea (Otava 2020) sekä esseisti Mika Kukkonen artikkelissaan ”Mika Kukkonen yritti miellyttää isäänsä ja olla ’oikea mies’” (Image 2023).

Vaikka nämä esimerkit miehistä ja maskuliinisuudesta edustavatkin tuoretta näkökulmaa aiheeseen, kyse ei ole uudesta keskustelunavauksesta. Sukupuolten tasa-arvoa ajanut Yhdistys 9 (1967–1971) nimittäin kritisoi jo 1960-luvulla sitä, että pojat kasvatettiin olemaan kovia, ottamaan riskejä ja peittämään tunteensa. Tämä johti moniin ongelmiin:

”Miehet suorittavat monin verroin enemmän rikoksia ja itsemurhia kuin naiset, joutuvat onnettomuuksiin, sortuvat useammin alkoholismiin, vakaviin tauteihin ja mielisairauksiin sekä vielä lopuksi kuolevat keskimäärin nuorempina kuin naiset.”

Yhdistys 9 totesi, että kyse ei ollut miesten yksilöllisistä ja biologisista ominaisuuksista vaan siitä, että yhteiskunta määritteli miehen roolin liian kapeasti. Miehen tuli olla kova ja hänen roolinsa oli hoivaavan naisen roolin vastakohta.

Yhdistys 9 kuvasi miehen roolia 1960-luvun yhteiskunnassa myös ”elintasorobotin” rooliksi: hänen tehtävänsä oli elättää oma perheensä ja nostaa sen elintasoa tekemällä töitä päivästä toiseen kuin robotti. Vaikka naiset kävivät töissä, mies oli perheen ensisijainen elättäjä, jolla ei ollut varaa sairastua tai valittaa stressistä.

Miehen roolin ongelmat ovat yhteiskunnallisia ongelmia

Sosiologi Risto Jaakkola osoitti vuonna 1968 mielenterveystilastojen pohjalta, kuinka vastuu perheen elättämisestä ja paine nousujohteisen uran luomiseen lisäsivät miesten kokemaa stressiä ja mielisairauksia. Jaakkola huomautti, että stressi ei ollut vain miesten henkilökohtainen ongelma, vaan kyse oli laajemmasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä, joka aiheutti sairastumista ja ennenaikaisia kuolemia.

Isänpäivänä vuonna 1968 Yhdistys 9 julkaisi kannanoton Mieskin on ihminen!, jossa vaadittiin miehille seuraavia oikeuksia ja mahdollisuuksia:

– oikeutta pitempään elinikään,
– oikeutta parempaan terveyteen,
– mahdollisuutta elintasorobotin roolista vapautumiseen,
– mahdollisuutta antautua ammattialoille, joita on totuttu pitämään yksinomaan naisten ammatteina,
– oikeutta osoittaa tunteita muulloinkin kuin jääkiekko-ottelussa tai humalassa,
– oikeutta olla isänä lapsille yhtä läheinen kuin äiti.

Yhdistys 9 katsoi, että sukupuoliroolien ongelmat ratkeaisivat, kun vastuu perheen elättämisestä ja lasten kasvatuksesta jaettaisiin tasan vanhempien kesken. Perhe-elämän ja työelämän yhdistäminen helpottuisi, kun pienille lapsille olisi tarjolla laadukasta päivähoitoa ja kun kotityöt voisi ulkoistaa.

Lue hankkeen aiempi postaus kollektiivipalveluista täällä.

Miesten sivuuttaminen 1970–1980-lukujen tasa-arvopolitiikassa ja feminismissä

Yhdistys 9:n miesohjelma ja sen tavoitteet saivat 1960-luvun julkisessa keskustelussa paljon näkyvyyttä. Ohjelman tärkein tavoite, isyysloman käyttöönotto, toteutui 1970-luvun lopulla. Miksi yhdistyksen miesohjelma sitten unohtui, vaikka sen esiin nostamat ongelmat ovat pysyneet samoina ja sen tavoitteet ovat edelleen ajankohtaisia?

Syitä on useita. Virallinen tasa-arvopolitiikka, jonka edistämiseen Yhdistys 9 osallistui, keskittyi enimmäkseen naisiin ja naisten kohtaamiin ongelmiin. Toiseksi – Yhdistys 9 lakkautettiin vuonna 1971, jonka jälkeen Suomessa ei toiminut enää yhdistystä tai seuraa, joka olisi ajanut miesten asemaa. Yhdistys 9:n miesohjelman unohtuminen johtuu osaltaan myös 1960-luvun julkisesta keskustelusta, jossa miehiä koskevat puheenvuorot sivuutettiin tai ne leimattiin tarpeettomiksi ja jopa naurettaviksi.

Miesten ongelmat 1960-luvun mediakeskustelussa

Lähihistoria-lehden artikkeli paljastaa, että sukupuolten tasa-arvosta käytiin runsaasti keskustelua 1960-luvun lehdistössä. Tarkastelin kahta aikakauslehteä, Me Naisia ja Uutta Maailmaa, joista ensin mainittua julkaistaan yhä edelleen. Uusi Maailma ilmestyi 1960–1970-luvuilla. Se oli kokoomuslaisen Uusi Suomi -sanomalehden julkaisema isänmaallisia ja porvarillisia arvoja edustanut aikakauslehti. Suomen Kuvalehteen verrattuna Uusi Maailma oli viihteellisempi. Yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyn lisäksi lehti sisälsi sensaatiojournalismia ja julkkishaastatteluja.

Vaikka Me Naiset oli naistenlehti, se koki miesten aseman ongelmat tärkeäksi teemaksi ja käsitteli niitä usein. Lehti esimerkiksi julkaisi vuonna 1968 Yhdistys 9:n jäsenen, toimittaja Tapani Laustin (s. 1943) kirjoittaman laajan artikkelin, jossa kritisoitiin naisten ja miesten roolien näkemistä kahtena toisistaan erillisenä ja toisilleen vastakkaisena sukupuolena. Lausti huomautti tämän ajattelutavan marginalisoivan ne ihmiset, jotka eivät näihin rooleihin sopineet. ”Tosiasia on, että naisellisten naisten ja miehekkäitten miesten lisäksi on olemassa myös muunlaisia ihmisiä”.

Uusi Maailma tarttui Yhdistys 9:n isyysloma-aloitteeseen esittelemällä yhdistyksen toisen miesjäsenen Holger Rotkirchin (s. 1937) vuoden 1967 numerossaan uudenaikaisena perheenisänä, joka osallistui lastensa kasvatukseen ja joka toivoi isyysloman käyttöönottoa.

Kummassakin lehdessä näkyi kuitenkin voimakkaasti myös uudenlaista miehen roolia ja tasa-arvoajattelua kritisoiva ja vastustava näkökulma. Tätä mielipidettä lehdissä edustivat vaikutusvaltaiset, suomalaiseen kulttuuri- ja tiede-eliittiin kuuluneet miehet: Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen (1920–1999), psykiatri Martti Paloheimo (1913–2002) sekä Uusi Maailma -lehden päätoimittaja Jussi Talvi (1920–2007).

Miehet, jotka kritisoivat miesten vapautumista

Kari Suomalainen leimasi Yhdistys 9:n tavoitteet naurettaviksi. Hän esitti Me Naisten haastattelussa, että Yhdistys 9 pyrki pakottamaan naiset ja miehet toisenlaisiksi kuin millaisiksi heidät oli alun perin tarkoitettu. Suomalainen määritteli ”naisasiamiesten” olevan poikkeustapauksia eli feminiinisiä miehiä, jotka olivat ”dekadentteja, usein samalla myös ateisteja, pasifisteja ja pornoja”. Lisäksi he olivat ”monessa tapauksessa varsin pienellä seksuaalisella vetovoimalla varustettuja.” Tämä luonnehdinta ei ainakaan kannustanut liittymään yhdistyksen toimintaan mukaan, jos asia vähänkin epäilytti.

Martti Paloheimon mielestä äitiys oli naisten tehtävä eikä mies voinut ”korvata naista lasten kasvattajana”. Mieheltä puuttui lasten hoivaamisen vaisto. Paloheimo varoitti naisia menemästä töihin, koska työpäivän jälkeen heidän piti paitsi huomioida aviomiehensä myös huolehtia kotitöistä. Miehiä kehotettiin 1960-luvulla auttamaan puolisoaan kotitöissä, mutta psykiatrin mukaan miehet eivät osallistuneet niihin, vaikka vaimo kävisikin myös töissä. Paloheimon kommenttien painoarvoa lisäsi se, että hän osallistui keskusteluun lastenkasvatuksen asiantuntijana.

Äänekkäimmän tasa-arvon vastustajan roolin keskustelussa otti Uusi Maailma -lehden päätoimittaja Jussi Talvi. Hänen mielestään perinteinen sukupuoliroolijako perustui sukupuolten luonnollisiin eroihin, joita ei voinut muuttaa:

”Mies haluaa vaimon ja perheen saadakseen pojan omaa sukuaan, yritystään, maitaan, metsiään, arvonimiään yms. perimään ja jatkamaan. Mies haluaa yksin olla perheensä elättäjä ja suojelija. Naisten työssäkäynti on miehelle uhka. Töitä hakeva nainen on ilmoitus siitä, että mies ei ansaitse tarpeeksi, ja mies tuntee itsensä loukatuksi, vaikka se ei johtuisikaan miehestä vaan yhteiskunnasta. Kun nainen menee töihin, hän luopuu miehestä ja miestä pelottaa, että nainen tapaa töissä toisia miehiä.”

Jussi Talvi, Uusi Maailma 6/1966

Mikä ratkaisuksi elintasorobotin ongelmaan?

Lehtikeskustelussa tunnistettiin, että nykymiehen ongelmana oli erityisesti perheenelättäjän roolin raskaus. Me Naiset -lehdessä toimittaja Reijo Telaranta ehdotti vuonna 1970 ratkaisuksi miehille suunnattuja terveyspalveluja. Hän uskoi, että naisten tulo perinteisille miesten aloille helpottaisi miesten paineita ja saisi miehet uskomaan, että raha ja menestys eivät olleet miehisyyden merkkejä.

Toisaalta Me Naiset -lehden haastattelema sosiologi esitti vuonna 1968, että naiset olivat jo tulleet työelämään ja osoittautuneet monissa tehtävissä paremmiksi työntekijöiksi kuin miehet. Tämä sai miehet kokemaan asemansa uhatuksi.

Uusi Maailma -lehden päätoimittaja Jussi Talvi näki, että paras ratkaisu perhe- ja työelämän ongelmiin oli niin sanottu perinteinen roolijako:

”Avioliiton onnistumisen mahdollisuudet ovat suurimmat silloin, kun vaimo voi olla kotona, hoitaa sitä, luoda kodin miehelle ja lapsille. Kun mies palaa töistä, hän haluaa tulla lämpöiseen kotiin ja saada valmiin aterian, levähtää, unohtaa päivän harmit ja vaikeudet.”

Jussi Talvi, Uusi Maailma 6/1966

Keskustelua miehen roolin raskaudesta käytiin lehdissä aktiivisesti vuosien ajan. Jussi Talvi osallistui tähän keskusteluun toistamalla vuodesta toiseen, että roolikeskustelijat eivät ymmärtäneet miehiä ja heidän tarpeitaan. Jutuillaan hän pyrki väittämään, että juuri hän oli keskustelun ainoa osapuoli, joka tarkasteli asiaa miehen näkökulmasta ja puolusti miehiä. Samalla hän sivuutti Yhdistys 9:n tekemän työn miesten roolin helpottamiseksi ja uudistamiseksi.

Talven ratkaisuehdotus miesongelmaan oli rakastajattaren hankkiminen. Jos töistä kotiin palavaa miestä oli vastassa kotitöistä väsynyt aviovaimo, joka ei enää välittänyt ulkonäöstään ja joka asetti lastenhoidon miehen miellyttämisen edelle, liittoa ei voinut pitää onnistuneena.

Ongelma ratkeaisi, jos miehellä olisi oikeus rakastajattareen. Tämä olisi miestä nuorempi nainen, joka piti huolta ulkonäöstään, näki vaivaa miehen viettelemiseksi eikä vaivannut häntä huolillaan. Rakastajattaren hankkimisen tarkoituksena ei siis ollut seksuaalinen vapautus vaan miehen hyvinvoinnin edistäminen. Juttujen tarkoituksena oli myös kertoa aviovaimoille, kuinka tärkeää heidän oli pitää huolta itsestään ja miehestään, jotta mies jaksaisi perheenelättäjän roolissaan.

Olisiko miehillä nyt mahdollisuus muuttua?

Talven, Suomalaisen ja Paloheimon ajatukset saivat lehdissä runsaasti myös arvostelua niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Rakastajattaresta haaveilevaa miestä esimerkiksi kehotettiin antamaan vaimolle rahaa kampaajakäyntiin ja viehättäviin alusvaatteisiin sekä tekemään osansa kotitöistä. Kolmikon mielipiteet eivät kritiikistä kuitenkaan muuttuneet. Tämä oli myös lehden keino pitää keskustelua yllä, kun uudistusten kannattajien ja vastustajien mielipiteiden vaihtoa jatkettiin numerosta ja vuosikerrasta toiseen.

Koska aktiivinen työ miehen aseman uudistamiseksi päättyi Yhdistys 9:n lakkauttamisen jälkeen, voi myös tulkita, että Talven, Suomalaisen ja Paloheimon näkökulma jäi voitolle.

Tähän viittaa myös se, että nykykeskustelussa koetaan, että perinteiset ajatukset miehen roolista ja mallista ovat säilyneet muuttumattomina näihin päiviin asti. Nykymiesten kokemien ongelmien katsotaan johtuvan siitä, että he ovat ensimmäinen miessukupolvi, joka kokee ristiriitaa perinteisen miehen roolin ja nyky-yhteiskunnan odotusten kanssa.

Kiinnostavaa on se, että nykypäivän keskustelussa toistuvat täsmälleen samat argumentit kuin 1960-luvulla. Miehen roolia pidetään liian kapeana, mikä on haitallista miehille itselleen. Miehiltä puuttuu uudenlainen pehmeämmän miehen malli, eikä heillä ole kykyä ilmaista tunteitaan ja puhua niistä. Osa miehistä kokee muutokset naisten asemassa uhkana itselleen.

Suomalainen yhteiskunta oli 1960-luvulla hyvin toisenlainen kuin nykyään. Naisten työssäkäynti on yleistynyt ja naisten asema on muuttunut monin tavoin. 1960-luvun keskustelussa perinteistä ja puhumattoman miehen roolia pidettiin agraariyhteiskunnan jäänteenä. Tämän päivän yhteiskunta on etääntynyt koko ajan kauemmaksi agraariyhteiskunnasta.

Olisiko mieheyden ja maskuliinisuuden uudistamiselle ja siitä käytävälle keskustelulle nyt paremmin tilaa? Entä auttaisiko keskustelua, jos olisi tiedossa, että samat ongelmat tunnistettiin jo 1960-luvulla?